Kun taskuvaras kirjeen toi

Olen odotellut Suomesta pientä pakettia, mm. pektiiniä hillonvalmistukseen, sitä kun ei Portugalista tahdo löytyä. Pektiiniä saa Suomessa apteekeista jauheena. Johtuisiko jauheisesta aineesta, kun paketti viipyy matkallaan? Nuuhkivatko tullipoliisin koirat sitä hämillään nyt? Tuhauttelevat kuonollaan ja toteavat vieraaksi aineeksi? Pussit kuskataan tullilaboratorioon, ja siellä tutkijat tutkivat valkoisen jauheen koostumusta yhtä hämillään?

Viikko sitten luulin paketin jo tulevan, kun kuulin posteljoonin pysäyttävän moottoripyöränsä talon edessä. Ennen vanhaan posteljooni aina tööttäsi kun halusi asukkaan tulevan ovelle (tai ikkunaan), mutta nyt ei. Mies on tainnut vaihtua, en ole ihan varma, ensinnäkin minulla on olematon kasvomuisti ja toiseksi miehen kypärän alta on vähän vaikea muutenkin saada kasvoista selvää. No, posteljooni pysähtyi siis pääovelle ja soitti varmaan ovikelloa, joka ei toimi. Ihan kätevää silloin, kun kiertävät satelliittikanavamyyjät tai uskontoa kaupittelevat tai muut vastaavat rimpauttelevat sitä. Olemme autuaan tietämättömiä. Harmillista silloin, kun ovella on posteljooni, joka ei tykkää tööttäillä.

Posteljooni kurvasi siis paikalle moottoripyörällään, ja koska odotin pakettia, ryntäsin ikkunaan (olin yläkerrassa kirjoituspöytäni ääressä) ja huusin miehelle tulevani alas. Kipitin raput alas pääovelle, ja mies vilautti minulle ruskeaa kuplapussikuorta, "Tämä on senhoralle". Ilahduin ja kuittasin paketin, pistin pyynnöstä vielä nimenselvennyksen (allekirjoituksestani ei saa mitään selvää, minusta olisi siis voinut tulla aika hyvä lääkäri). Postimies tuntui tuijottavan joko vaaleanpunakirjavia villasukkiani tai vaaleanpunaisia tohveleita, joista toisessa on reikä. Kieltämättä oli lämmin päivä, mutta paikallaan istuessa alkaa herkästi viluttaa. Väitän, että posteljoonilla itselläänkin oli sukat jalassa. No, ihmetyksestä toivuttuaan mies jatkoi matkaansa ja minä lykkäsin oven kiinni ja olin avaamassa pakettia, kun aloin ihmetellä sen keveyttä. Pektiini ei paljoa paina, mutta samassa paketissa piti tulla myös tuubi Elmex-hammastahnaa. Sitäkään ei saa Portugalista, ei ainakaan niistä kaupoista mistä olen etsinyt, ja kun olen käyttänyt sitä lapsesta asti, en nyt enää osaa vaihtaa merkkiä. Pelkään, että hampaat hajoavat jos lakkaan nyt tässä vaiheessa käyttämästä sitä. 

No, vasta nyt katsoin tarkemmin mitä kuoreen oli kirjoitettu vastaanottajaksi. "Maria Jotain Jotain ja Jotain". Portugalissahan joka toisen naisen etunimi on Ana ja niiden loppujen Maria, kuten meidänkin vanhallarouvalla. Moni käyttääkin toista nimeään, kuten meidän vanharouva, joka käyttää samaa nimeä kuin naapurin leskirouva, Fátima. Ja koska Portugalissa vanhempaa tai vierasta ihmistä puhutellaan kolmannessa persoonassa ja käytetään etunimeä (yleensä sen yhteydessä vielä dona tai senhora, jos on naisesta kyse), niin välillä pitää käyttää luovuutta kun keskustelen yhden Fátiman kanssa toisesta. Joskus viittaan vanhaanrouvaan sanomalla ”A nossa Fátima”, meidän Fátimamme, mutta siinä on se riski että hänen kaimansa luulee minun puhuvan Fátiman pyhimyksestä, A Nossa Senhora de Fátimasta. Tosin miksi hänestä puhuisin, en nyt keksi, kun en ole katolinen enkä enää edes luterilainen. Fátima on muuten yksi katolilaisen maailman merkittävimmistä pyhiinvaelluskohteista, mutta ko. maailman ulkopuolella paljon vähemmän tunnettu kuin Santiago de Compostela. Tiet molempiin vievät tästä läheltä, tosin vastakkaisiin suuntiin. Siniset nuolet opastavat Fátimaan ja keltaiset Santiago de Compostelaan. Ihan näin vain sivuhuomiona. 

No, minulla oli siis käsissäni se kuplapussi ja tavailin käsin kirjoitettua nimeä, kun hoksasin sen kuuluvan vuokralaisemme vaimolle. Hänkin käyttää toista nimeään eikä sitä Mariaa. Posteljooni oli erehtynyt talosta, eikä ole ainoa. Talo on niin pitkä, että kadun toisella puolella on samalla matkalla kolme taloa, joten jotkut luulevat että tässäkin talossa on duas casas, kaksi taloa tai asuntoa. Eräänlainen paritalo siis. Vuokralaisten talo, tilan entinen työntekijöiden asunto, sijaitsee hedelmätarhan puolella, mutta postilaatikko on meidän talomme nurkalla. Ihan siis ymmärrettävä erhe posteljoonilta. Ja ei, ei talomme ole mitenkään älyttömän suuri. Siinä on kadunviertä pitkin vaan peräjälkeen autokatos, työhuone, pitkä keittiö, eteisaula ja olohuone. Kertyyhän siitä muutama metri seinää.

No, lähdin siis kiireen vilkkaa kiikuttamaan kirjeen sinne minne se kuuluu ja selitin vuokralaiselle asian: ”A carteirista jätti kirjeen vaimollenne vahingossa meille.” Palasin kotiin ja jatkoin normaalitouhujani. Illalla kerroin tapauksesta Carlosille. Miksi? No siksi, koska täällä tapahtuu kerta kaikkiaan niin vähän, että väärään osoitteeseen jaettu kirje on niin iso tapaus, että se ansaitsisi palstatilaa kylän paikallislehdessä, jos sillä sellainen olisi. Television uutislähetyksissäkin raportoidaan jonninjoutavammista asioista. Toiseksi siksi, että yritän opetella paikallista rupattelun jaloa taitoa, joka suomalaiselle ei ole kovin luontaista, paitsi jos on kotoisin Savosta. Täällä, jos näkee vähintään kaksi ihmistä samassa pöydässä kahvilassa, suut käyvät ja kielet vatkaavat (as línguas batem) väsymättä. En käsitä mistä ihmiset voivat puhua niin paljon. Kerran päätin ottaa selvää, kun näin Vilan perjantaimarkkinoilla kahden poliisin (miehen) käveleskelevän rauhallisesti ja partioivan väkijoukossa. Jo heidän läsnäolonsa saa minut vähän löysäämään otetta käsilaukusta enkä pitele sitä hampaat irvessä. No, toinen poliiseista selitti jotain toiselle antaumuksella, joka taskuvarkaisiin kohdistettuna saisi nämä luikkimaan kiireen vilkkaa käpälämäkeen ja pysymään siellä. Hivuttauduin poliisien vanaveteen korvat höröllä. Mistä he oikein keskustelivat? No, ei liene kovin vaikeaa arvata. Jalkapallosta, tietenkin. Toinen selitti toiselle jotain peliä, potku potkulta nähtävästi. Kädet viuhuivat sanojen saatteeksi. Pamppu oli sentään turvallisesti vyötetty vyötäisille. 

Koitetaanpas olla nyt eksymättä aiheesta. Missä me olimmekaan? Ai niin, illallispöydässä, ja olin kertomassa, että "A carteirista jätti tänne vuokralaisen vaimolle tarkoitetun kirjeen". No, Carlosin kulmakarvat alkoivat hyppiä tavalla, josta tajusin pian itse tehneeni virheen. ”Posteljooni, posteljooni, carteirista….” Äh! Olisin voinut lyödä kämmenellä otsaan, mutta pitelin haarukkaa, eikä silloin sovi sohia silmien tienoille. ”O Carteiro?” kokeilin kysyvästi. Carlos nyökkäsi, kulmakarvat rauhoittuvat ja laskeutuivat takaisin paikoilleen.

Carteirista viittaa sanaan carteira, lompakko. Ja se tarkoittaa taskuvarasta. Carteiro viittaa sanaan carta, kirje, ja on siis postinkantaja. Se, että sana carteirista on feminiini, ei tarkoita sitä, että kaikki taskuvarkaat täällä olisivat naisia. Jotkut ammattinimikkeet vain ovat feminiinejä, kuten äsken kohtaamamme policias, poliisit.

Vuokralaisen ystävällinen hymy alkoi sieluni silmissä muuttua peitellyn huvittuneeksi. Veikkaan, että miehellä oli illallispöydässä muutakin kerrottavaa kuin se, että vaimon kirje oli jätetty päätaloon. Kuten esimerkiksi se, miten talon omituinen ulkomaalainen emäntä oli väittänyt, että kirjeen oli tuonut taskuvaras.

Näin voi käydä kun kotikieli on jotain muuta kuin äidinkieli, eikä sitä kunnolla vielä hallitse. Ja jos nyt olen joskus kirjoittanut jostain näin tyhjästä aiheesta, niin kertokaa toki, sillä en itse enää muista. Henk.koht. luulen, että tällä kertaa ylitin (tai alitin?) itseni.

Kivaa viikon jatkoa, rakkaat lukijat! Kuvissa muuten postiluukkuja, mitäs muutakaan.