Harhailija, osa 2

Jatkoa viime viikolla alkaneelle minisarjalle. Lue ensimmäinen osa tästä. 

Harhailija

Meni vain muutama minuutti, kun paikalle ajoi pieni punainen auto, ja kuljettajan paikalta nousi pieni punatukkainen nainen. ‟Aivan kuin minun Marjani olisi ollut, joskus parikymmentä vuotta sitten”, vanha mies yllättyi iloisesti, ja yritti hymyillä kylmästä jähmeillä huulillaan. 

‟Voi hyvänen aika, tehän olette aivan kylmettynyt!” nainen huudahti ja alkoi touhuta miestä auton kyytiin. Tyttö ja koira hyppäsivät takapenkille. Nainen väänsi lämmityksen täysille ja lähti ajamaan.

‟Mikä teidän nimenne on?” nainen kysyi kun he olivat päässeet liikkeelle.

‟Kalle, kai…”

‟Kalle on tuon meidän koiran nimi.”

‟Ei minulla nyt muuta tule mieleen.”

‟Ja arvelette, että asutte Palvelukoti Aamunkoissa?”

‟Kyllä minä siellä varmaan asun, kun ei kotiin enää saanut jäädä.”

Autossa oli hetken aikaa hiljaista. Mies pohti itsekseen.

‟Ovatkohan he siellä vihaisia?”

‟Missä? Palvelukodissako?”

‟Riitta, vaimoni, oli aina vihainen, jos lähdin ulos kertomatta hänelle minne menin. Sanoi, että oli aina sydän syrjällään.”

Mies kuulosti surulliselta.

‟Eivätköhän he ole siellä ihan vaan helpottuneita, kun saavat tietää että olette kunnossa”, nainen rauhoitteli, ja taputti miehen kohmeiselle kädelle pysäyttäessään auton risteyksessä.

‟Luulen, että hän sairastui siksi, kun oli niin huolissaan minusta.”

‟Huolehtiminen kuuluu asiaan, silloin kun välittää toisesta. Ei sille voi mitään. Se on elämää.”

‟Niin se kai on. Kyllä minäkin huolehdin hänestä. Miksi minä sitten en sairastunut?”

Nainen ei osannut vastata siihen. He saapuivat perille, ja nainen auttoi kangistuneen miehen ylös autosta, ja yhdessä tytön kanssa he saattoivat hänet sisälle. Aulassa vastaan kiiruhti henkilökuntaan kuuluva, vaaleansiniseen takkiin pukeutunut nainen. Miehen nähdessään naisen kasvot kirkastuivat.

‟Hiltunen! Missä te oikein olette ollut?”

‟Tyttäreni koirineen löysi tämän miehen metsästä nukkumasta. Hän sanoo nimekseen Kalle.”

‟Kyllähän se on hänen nimensä. Sirpa! Sirpa!”

Paikalle kiiruhti nuori apuhoitaja.

‟Veisitkö Hiltusen huoneeseensa, anna hänelle kuuma suihku ja auta pyjama päälle. Ota lämpö ja verenpaine, katsotaan sitten onko tarvetta lääkärille.”

Hoitaja lähti taluttamaan miestä poispäin, mutta nuori tyttö tarttui tätä kädestä.

‟Saanko tulla katsomaan teitä joskus?” hän kysyi.

‟Totta kai, tyttöseni. Tule milloin vaan haluat, täältä minut löytää. Ota koirasi mukaan.” Hän puristi tytön kättä ja hymyili. ‟Kiitos”, hän vielä kuiskasi värisevällä äänellä, ja nyökäytti päätään.

Otettuaan punatukkaisen naisen henkilötiedot ylös hoitaja kiiruhti ilmoittamaan vanhuksen löytymisestä omaisille ja poliisille, joka oli jo järjestänyt etsintäpartion. Punatukkainen nainen ja nuori tyttö nousivat autoon ja ajoivat kotiinsa.

Siitä lähtien tyttö kävi tervehtimässä vanhaa miestä viikoittain. Hänen äitinsä vei hänet hoitokodille, kaupungin toiselle puolelle, ja kävi noutamassa sieltä sovittuun aikaan. Hyvällä ilmalla tyttö otti Kallen, kultaisen noutajan, mukaansa, ja he menivät vanhuksen kanssa pienelle kävelylle. Vanhus jutteli niitä näitä, muisteli menneitä aikoja, jotka olivat paremmin piirtyneinä hänen mieleensä kuin viimeaikaiset tapahtumat. Tyttö kuunteli ja oppi asioita, joita koulussa ei opeteta. Mies oppi sen, että ei ole niin vaarallista vaikkei kaikkea muistakaan. Riitti kun muisti sen, mitä sydämessään talletti. 

‟Muistatkos sen päivän kun löysit minut metsästä”, mies kerran kysyi heidän istuessaan puiston penkillä keväisenä lauantai-iltapäivänä. Tyttö hämmästyi, sillä hän oli ajatellut, ettei vanhus enää muistaisi koko tapausta.

‟Muistan kyllä.”

‟Minä luulin silloin kuolevani siihen paikkaan. Uskoin, että elämäni oli ohi.”

‟Onneksi Kalle löysi teidät. Me emme yleensä edes käy siellä päin lenkillä. Teillä oli onnea.”

Koira istui miehen vieressä, pää tämän reidellä leväten. Se kuuli nimensä ja pyöritteli silmiään, katsoi vuoronperään tyttöön ja vanhukseen.

‟Minulla on melkein aina ollut paljon onnea,” mies totesi taputtaen koiraa päälaelle.

‟Kuulehan tyttö”, hän jatkoi, valiten sanansa tarkoin. ‟Sitten kun minulle tulee toisenlainen noutaja, niin älä ole suruissasi. Minulla on ollut ihan hyvä ja pitkä elämä.”

‟Älkää nyt tuollaista puhuko. Ei se noutaja tule vielä pitkään aikaan.”

‟Mutta se tulee jonain päivänä, ja silloin minua ei pelasta Kalle eikä kukaan muukaan.”

Tyttö oli hetken hiljaa, tietämättä mitä sanoa.  

‟Tiedättekös, en ollut vielä syntynytkään kun isäni vanhemmat kuolivat. Äidilläni ei ollut isää ollenkaan, ja hänenkin vanhempansa kuolivat kun olin ihan pieni. En koskaan ehtinyt tuntemaan heitä kunnolla. Minulla ei ole koskaan ollut isovanhempia.”

Nyt tyttö puolestaan valikoi sanansa huolellisesti.

‟Siksi minusta on ollut niin hurjan mukava käydä tapaamassa teitä. Tuntuu melkein kuin olisitte ukkini.”

Vanha mies liikuttui ja pyyhkäisi silmäkulmaansa hihansuuhun. Häntä ilahdutti aina kovasti tytön vierailut. Omat lapsenlapset eivät juurikaan ehtineet käydä katsomassa häntä. Heillä oli oma elämänsä elettävänään, kyllähän hän sen ymmärsi.

Heidän palatessaan hoitokodille oli tytön äiti siellä jo odottamassa, nojaten punaiseen autoonsa. Ilta-aurinko kultasi tämän punaiset hiukset, ja vanhus jähmettyi paikalleen. Mieleensä muistui lehmihaan puinen portti, kesäilta ja heinän tuoksu. Ja auringon kultaamat punaiset kiharat, iloinen hymy ja ne onnen hetket, joita he kahden kesken heinäladossa kokivat. Hän oli rakastunut ja aikoi mennä naimisiin Marjan kanssa, he saisivat lapsia ja eläisivät yhdessä onnellisen elämän. Niin hän oli päättänyt.

Toisin kuitenkin kävi. Marjan perhe muutti muualle, tyttö katosi hänen elämästään, mutta jätti lähtemättömän muiston, joka oli tiukasti tallessa vanhuksen sydämessä.

Vanhus käveli vapisevin jaloin punatukkaisen naisen luo.

‟Marja! Sinä tulit takaisin!” hän huudahti hämmentyneelle naiselle.

‟O-olen pahoillani”, änkytti nainen. ‟Minun nimeni on Leena. Olette varmasti erehtynyt henkilöstä.” 

Hän oli pahoillaan, kun hänen piti tuottaa vanhukselle pettymys. Tämän kasvoilla oli ollut onnellinen hehku, ja nyt hän näytti niin hämmentyneeltä ja eksyneeltä.

‟Voi… olet niin samannäköinen. Luulin sinua Marjaksi.”

Vanhus taputti nuoren tytön poskea surullisena, rapsutti koiraa korvan takaa ja käveli palvelukodin ovesta sisään pää painuksissa.

Punatukkainen nainen ja nuori tyttö lähtivät ajamaan kotia kohti.

‟Äiti, eikö mummin nimi ollutkin Marja?” Tyttö kysyi hetken kuluttua.

‟Oli kyllä.”

‟Jännä sattuma. Vähän niin kuin se, että meidän koiralla on sama nimi kuin Kallella.”

‟Meillä oli Kalle-niminen koira silloin kun olin lapsi. Mummisi sanoi aina, että se oli hänen paras ystävänsä. Siitä se nimi taisi tulla tällekin.”

Takapenkillä makaava koira höristi korviaan ja avasi silmänsä kuullessaan nimensä. Mitä siitä puhuttiin nyt?

‟Minusta on kiva käydä Kallen luona”, tyttö sanoi. ‟Ihan kuin hän olisi ukkini.”

‟Hänestäkin on varmasti mukavaa kun käyt siellä. Se tuo vaihtelua hänen päiviinsä.”

Nainen oli mietteissään illalla kun kävi nukkumaan. ‟Ajatella, jos vanhuksen muistama Marja onkin minun äitini! Jospa he tunsivat toisensa nuoruudessa, olivat ystäviä. Maailma on joskus niin pieni, mutta ei sentään niin pieni.” Nainen naurahti hassuille ajatuksilleen, käänsi kylkeä ja nukahti hymy huulillaan. 

Ensi viikolla taas tarinoita elävästä elämästä.