Selkärangassa kaksi kieltä

Olin viime viikolla niin tuohtunut teleoperaattorin vaihdosta, että unohdin ihan täysin kertoa miten tarinailta Bookshop Bivarissa meni. Se oli nimittäin todella mukava ilta. Kyllä, ääni värisi kun aloitin lukemaan englanninkielistä lyhyttarinaa, mutta sain kursittua itseni kasaan, ja sen jälkeen sujui ihan hyvin. Paikalla oli väkeä tuvantäydeltä ja montaa eri kansallisuutta, myös suomalaisia, tietenkin. Trubaduuri Chrisu Österberg loi tunnelmaa laulullaan ja soitollaan, ilmassa tuntui glögin mausteinen tuoksu. Ohikulkijat kurkkivat uteliaina kirjakaupan isoista näyteikkunoista pimeässä illassa.

Paikalla oli myös eräs vähän vanhempi nainen, joka heti tultuaan vetäisi selkäänsä perhosensiivet. Jännä sattuma, sillä tarinassanikin oli perhonen. Sattumaa tietenkin myös se, että hänellä oli sama nimi kuin työn alla olevan kirjoituksen päähenkilöllä. Elämä on täynnä tarkoituksettomia sattumia. Nainen antoi Chrisulle ja minulle pienet sileät kivet, joihin oli maalattu kiinaksi nimemme ja minun kiveeni myös tarinankertojaa tarkoittava sana, en tiedä mitä Chrisun kivessä oli. Hän pyysi meiltä nimikirjoitukset tapahtumamainokseen. Yritin keksiä jonkin fiksun viestin siihen ja tunsin itseni melkein rokkitähdeksi. Kuulin sittemmin, että tämä eksentrinen nainen on vakiovieras kirjakaupassa. 

Olin ajatellut viipyä Lissabonissa parikin päivää, mutta jonkinasteinen väsymys iski, ja lähdin junalla kotia kohti jo ennen puoltapäivää. Aika tiukille tosin meni; olin Orienten asemalaiturilla 4 minuuttia ennen kuin juna kurvasi paikalle. Kotiin saavuin illansuussa ja heti arjen askareiden pariin vaikka sunnuntai olikin.

Tällä viikolla on ainakin toistaiseksi viimeinen suomentunti. Oppilaani muuttaa ensi viikolla Suomeen. Mieli on vähän haikea, vaikka välillä on ollutkin vaikea keksiä opetusmateriaalia, eikä kieliopetus Skypen kautta ole aina ihan helppoa. On ollut kuitenkin jännä seurata oppilaan kehitystä sekä tarkastella omaa äidinkieltään ihan eri näkökulmasta ja nähdä sen monimuotoisuus. Usein oppilas on kysynyt ”Miksi sanotaan näin eikä näin?” ja itsekin on saanut miettiä että tosiaan, miksi? Ehkä tiettyjen sijamuotojen käytölle tietyissä yhteyksissä ja tiettyjen verbien ohella on olemassa loogiset selitykset, mutta kun on oppinut kielen ns. naturellisti (ihan oma termini) eli kuulemalla ja toistamalla sanoja ja puhetta vauvasta lähtien, ne selitykset ovat piilossa jossain selkärangan uumenissa. Toisin sanoen niistä ei ole harmainta hajua.

Selkärankaan mahtuu useampi kuin yksi kieli. Kun ennen englanti oli toinen vahva kieleni, nyt on portugali kiilannut ohi. Ei siksi, että puhuisin sitä täydellisesti ja virheettömästi, kaukana siitä, mutta se on arjen käyttökieli. Koirille puhun enimmäkseen suomea, ja aika paljon niille juttelenkin. Siihenkin sekaan on alkanut pujahtaa portugalia: ”vamos á cozinha”, kun on tarkoitus siirtyä porukalla olohuoneesta keittiöön; ”anda!”, kun jompikumpi jää keittiön ja olohuoneen väliselle porrastasanteelle tien tukkeeksi; ”siiimmm, siiimmm” kun annan Batatinhalle vatsahierontaa, joka saa välillä villin koiran rauhoittumaan.

Kun tänä aamuna heräsin, ensimmäiset sanat Carlosille olivat: ”Bom dia. Olipa outoja unia.” Huomasin puhuvani suomea ja lisäsin heti perään ”que sonhos esquesitos”. Unien kielestä en tiedä. Niissä ei puhuta paljoa. Ne ovat välillä vähän kuin Kaurismäen elokuvia. Aki Kaurismäestä illalla juttelimmekin ennen unen tuloa. Hänestä, Sibeliuksesta ja Lasse Virénistä. Siis kuuluisista suomalaisista. Mistä te muut juttelette illalla unta odotellessa, kumppaneidenne, itsenne tai lemmikkienne kanssa? Olisi kiva tietää.

Sitten pakollinen säätiedotus. Olin aamuyöstä hereillä, kun yhtäkkiä tuuli alkoi ujeltaa ikkunaraoista ja ilmanpaineen suorastaan tunsi. Meni muutama sekunti, ja ikkunoihin alkoi räiskiä rakeita, graniz tai saraiva. Rankka kuuro kesti vain pari minuuttia, ja sitten maailma taas hiljeni. Vähän myöhemmin ilmiö uusiutui salaman, raio tai relâmpago, kera. Tänään ilma lienee muutamaa astetta eilistä kylmempi, nenämittarilla arvioiden, sillä lämpömittaria meillä ei ole muuten kuin netistä katsomalla. Välillä paistaa hetken, välillä taivas roikauttaa sade- tai raekuuron. Serra da Estrelan vuoristossa satoi ensilumi. Pyykinpesusta on turha haaveilla muutamaan päivään. Tämä on talvea, inverno. Eilisaamuna kun Carlos availi ikkunaluukkuja ja näin harmaan taivaan, vetäisin peittoa takaisin korville ja kysyin voisinko palata asiaan parin viikon kuluttua.

Vaikkei sisällä kylmä olekaan, odotan iltaa. Takkaan laitetaan tuli, joulumäntyyn sytytetään valot, koirat rauhoittuvat nukkumaan, toinen ruokapöydän alle, toinen takan eteen, välillä vaihtavat paikkaa ja tulevat jalkojen juureen. Kun sanat, suomenkieliset, alkavat hyppiä tietokoneen ruudulta silmilleni ja käsivarsista katoaa veri, pistän koneen kiinni ja tartun kutimiin. Talvi on tällaista: uneliasta, pitkästyttävää, hiljaista, rauhallista, pimeää. Silti ei ole varaa pysähtyä, ei jäädä sänkyyn odottamaan paisteista päivää, ei akkuja latailla eikä laiskotella. Päivät pitenevät jo, pimeä aika vähenee, kevät lähenee. 

Kuvat otettu 366 päivää sitten Angeirasin kalastajakylässä. Ja mitäpä muutakaan kalastajakylässä olisi kuin kalastusvekottimia. Ja suojeluspyhimys, tietenkin.