Nirvanaan on lyhyt matka

Raskaan Suomen matkan jälkeen elämä kotona Portugalissa lumpsahti pian tuttuihin rutiineihin. Päivien askareisiin sisältyy mm. siivoilua, kirjoittamista ja käsitöitä. Muutaman päivän sadejakson jälkeen saimme viime viikolla peräti kaksi peräkkäistä aurinkoista päivää, ja sain pestyä ja huom. myös kuivatettua seitsemän koneellista pyykkiä. Matkani aikana kertynyt pyykkivuori ei vielä yltänyt Mount Everestin korkeuslukemiin, mutta pienen Mont Blancin verran sitä kyllä oli.

Kotona kaikki oli paikoillaan, mihinkäs ne kahden viikon aikana olisivat siirtyneet. Hallayöt olivat palelluttaneet pihakasveja, mutta kyllä ne sieltä taas puskevat uutta lehteä ja uutta vartta. Mietin mitä tekisi kasvimaan kanssa, nyt se on rikkaruohojen valtakuntaa. Kesällä se oli myyrien temmellyskenttä. Harkitsen vakavasti istutussäkkien käyttämistä.

Carlos yllätti yhtenä aamuna luettelemalla viikonpäiviä: maanantai, tirstai, ke-eskiviikku, torstai jne. Eräänä iltana kun olin jo nukkumassa, hän kömpi viereen ja sanoi kun raottelin unisia silmiä: ”Sinä nukut liian paljon”. Suomeksi.

Poissaollessani hän oli alkanut opetella suomea nettisovelluksen avulla. Kysyin, että siksikö, että voi lukea kirjani sitten kun se elokuussa ilmestyy, mutta ei, menee kuulemma ainakin kymmenen vuotta ennen kuin hän pystyy kirjaa lukemaan suomeksi.

Yhtäkaikki olen erittäin hyvilläni siitä, että hän on yhtäkkiä kiinnostunut äidinkielestäni. Illalla harjoittelemme sanomaan ”hyvää yötä”, nimittäin yö on sana, jota on ylettömän vaikea lausua.

Yllätti hän minut toistekin. Talossa on kahdessa kylpyhuoneessa poreammeet, mutta olen aina suhtautunut epäilevästi niiden hygieenisyyteen. Kylvyistä ei olla siis nautittu. Perjantai-iltana Carlos alkoi putsata toisen ammeen putkia. Vettä ammeeseen ja porekone jyllämään. Mustunutta ryönää tuli useamman vuoden edestä. Hän vaihtoi vedet pariin kertaan ja lopuksi ammeeseen laitettiin lixiviaa eli klorinia vastaavaa ainetta ja jätettiin muutamaksi tunniksi likoamaan.

En keksi muuta syytä tällaiseen äkilliseen tarmonpuuskaan talon sisällä kuin sen, että olen ”joitakin kertoja” huokaillut ja haaveillut kuumasta vaahtokylvystä. Juuri edellisenä iltana viimeksi, kun jossain televisio-ohjelmassa esiteltiin saunaa.

Lauantaina jynssäsin ammeen vielä huolellisesti ja pärryytin siinä uuden satsin vettä. Illalla, kun Carlos oli jonkin aikaa katsomassa entisen joukkueensa jalkapallopeliä, laitoin tulen takkaan, jotta vanharouva pysyisi aloillaan. Ja laskin itselleni kylpyveden. Lorautin siihen vielä kunnon annoksen ruusuvettä sillä kylpyvaahtoa ei sattunut olemaan. Vielä lasi viiniä ja olin valmis. Ensimmäiseen kylpyyn tässä talossa.

Toitotan aina pienistä iloista nauttimisen puolesta ja toitotan taas. Suuriin hetkiin ei tarvita isoja asioita. Pienet riittävät. Se mikä toiselle on arkipäivää, voi toiselle olla juhlaa. Onnellinen on se, joka pystyy näkemään luksusta arkisissakin asioissa.

Likosin kuumassa, ruusuntuoksuisessa vedessä, siemailin valkoviiniä ja katselin miten vesihöyry nousi ammeesta, leijaili ilmassa. Täysin omassa rauhassa, tyhjentäen mieltä turhista tai surullisista ajatuksista. Taivaallista. Nirvanaan on lyhyt matka, se on aivan nurkan takana.

Elämässä katse välillä tarkentuu siihen mikä ei ole oleellista vaan täysin sivuroolissa, jättäen sumeaksi sen mikä oikeasti on arvokasta. Emme voi tarkkailla omaa elämäämme kuin pientä piskuista talven kukkaa kameran linssin läpi, vaan meidän pitää koskettaa sitä, tuntea se. Elää se. 

Tiedän, se on paljon vaadittu silloin kuin herätyskello rääkyy aamukuudelta, töissä on hirveä kiire ja lapset tappelee keskenään eikä puolisoltakaan heru huomiota. 

Juuri siksi tarvitaan niitä pieniä hetkiä. Tartu niihin, ne kuuluvat sinulle, sinulla on niihin oikeus. Pitele niitä kuin kämmenellä kukkaa, ja saat niistä voimaa.