Lasinen kannu

Joskus ylireagoi ja nielee sen kiltisti kunnes tapahtunut löytää oikeat mittasuhteet.

Olimme saamassa illallista valmiiksi, Carlos valmisti pota-mustekalan suikaleita valkopapu-tomaattikastikkeessa. Minä avustin kuorimalla ja silppuamalla vihanneksia ja kaivamalla jääkaapista tarvikkeita ja korjaamalla työtasolta pois sitä mitä ei enää tarvittu. Normaali työnjako. Carlos kurottui ottamaan toiselta työtasolta viinikarahvin täyttääkseen sen. Se kolahti vieressä ollutta vesikannua vasten. Molemmat räsähtivät rikki.

Viinikarahvi oli sellainen sirolinjainen, kaulasta tartuttavaa mallia, mutta täysin tusinalasia. Olin ostanut sen läheisestä kodintarvikeliikkeestä mitättömään 1,99 euron hintaan ja tänään haen tilalle uuden.

Vesikannu oli käsinpuhallettua lasia ja vanha. Muistan sen lapsuudestani, äiti piti siinä joskus kukkia. Hän antoi sen minulle muutama vuosi sitten muuten vaan. Halusi kai siivota kaappejaan. Kannussa oli paksu pohja ja pullea muoto, kaatonokka oli nipistetty suppuun, kädensija oli täydellisesti muotoiltu käteen sopivaksi ja kiinnitetty huolella lasimassan ollessa vielä kuumaa. Lasin sisällä oli pari ilmakuplaa kuin signeerauksina siitä, ettei käsin tehdyn tarvitse olla virheetöntä. Kannu oli kaunis käyttöesine, kauniimpi kuin mikään näkemäni niin sanottu taidelasiesine.

Käytimme lasikannua viedäksemme vettä lounaspöytään. Viimeksi pari päivää sitten ajattelin, että kannu pitäisi viedä takaisin astiakaappiin ja käyttää jotain muuta sen sijasta. Enpä sitten tehnyt niin.

Carlos sai ranteen sisäpuolelle haavan. Vähän syvempi viilto olisi aukaissut valtimon. Kiikutin hänelle agua oxigenadaa (mitä lie suomeksi) verenvuodon tyrehdyttämiseksi, juuri päivällä olin tuonut pullon yläkerrasta keittiöön kun Carlos oli leikannut sirpillä peukalonpään auki. En kummallakaan kertaa ryhtynyt antamaan ensiapua, sillä en pysty. Pyörryn jos näen verta, ja siinä on turha sanoa että ”älä ole vauva”. Se ei ole valintakysymys tai edes tahdon asia. En voi pohtia että pyörtyisinkö nyt vai ei, sillä jalat katoavat alta ja taju lähtee. Se on niin yksinkertaista.

Varmistuttuani ettei Carlosilla ollut hätää ärjyin joka paikkaan kuonoaan tunkevaa Batatinhaa loitommalle ja hain harjan ja rikkakihvelin. Aloin lakaista lattiaa verenpaineet tapissa, naama punaisena harmituksesta ja surun iskiessä naskalia syvemmälle sydämeen. Minulla on iso astiakaapillinen laseja, lautasia, maljakoita, kannuja. Osa niistä on isovanhempien perua. Suutuspäissäni suunnittelin pakkaavani ne kaikki, vieväni ne pois jonnekin turvaan, että levittäisin niiden ylle kanaemon suojelevat siivet ja ärjyisin kuin naarastiikeri kaikille, jotka yrittäisivät koskea niihin.

Tiesin ylireagoivani, ja silti tein niin, liioittelin tapahtunutta vahinkoa.  

Vanhemmiltani saadut ja perityt astiat ovat niitä juuria, ilmajuuria, jotka karjalaisevakoiden– kodeistaan sodan vuoksi häädettyjen pakolaisten – lapsi voi pakata ja viedä mukanaan Euroopan toiselle laidalle, tai yhtä hyvin vaikka maapallon toiselle puolelle, ja purkaa ne siellä laatikoistaan ja pyöritellä esiin kääreistään ja asettua taloksi. Siksi arvokas lasikannu oli arkikäytössä – tutut astiat, kalusteet ja muut tavarat saavat tuntemaan että olen kotonani. Minulla ei ole muuta konkreettista, käsin kosketeltavaa. Talohan on vanhanrouvan, ja hän muistaa siitä kyllä mainita tiuhaan tahtiin.

Illallinen ei sujunut kokonaan hiljaisen mökötyksen vallitessa, sillä tunnelmaa yritettiin keventää erilaisilla keskustelunaloituksilla. Olisin toki voinut motkottaa Carlosille moisesta tumpeloinnista, mutta miksi? Tiesin miten raskasta työtä hän oli päivällä tehnyt, olinhan osan aikaa itsekin mukana pellolla. Kädet väsyvät. Tavarat tipahtelevat. Hän on moneen kertaan sanonut ettei meidän pitäisi käyttää näitä arvokkaita astioita. Ne voivat särkyä. Käytän silti. Niillä on arvoa vain minulle ja minun jälkeeni ne eivät kiinnosta enää ketään. Särkykööt, mokomat, jos eivät ehjinä pysy.

Maailmassa on toki oikeitakin ongelmia. Lasinen kannu on kohta unohtunut, sen tilalle pöytään kiikutetaan toinen. Kaikki materialistinen on korvattavissa. Pahemminkin olisi voinut käydä, valtimo olisi voinut aueta. Tapahtunut löytää oikeat mittasuhteet ja verenpaine palaa normaaliin, harmitus haihtuu ja elämä palaa ennalleen. Ihan kohta.

*******

Ja sitten vielä pari otetta elokuussa - siis ihan kohtapuoliin - ilmestyvästä romaanista Huomenna sinä kuolet. 

– Luís…, Clara aloitti varovasti, tietämättä oikein mitä sanoa. Lopulta hän päätti pistää kaiken peliin. – Oletko koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisimme yrittää vielä uudestaan. Minä olen muuttunut paljon. Olen ihan eri ihminen. 

     Lausahdus ei ollut valkoinen valhe. Se oli tummanharmaa, mustan puolelle vivahtava vale, mutta se mitä hän oikeasti oli ja se mitä hän halusi pyrkiä olemaan jos tilanne niin vaatisi, ne olivat kaksi eri asiaa. Kyllä hän pystyisi muuttumaan jos se olisi tarpeen. Ihan varmasti.

     Luís Lobo Calado nosti katseensa lattiasta tyrmistyneenä. Hänen ex-vaimonsa oli punaisessa mekossaan häkellyttävän kaunis ja itsevarma. Hänen koko sensuelli olemuksensa huokui lupauksia, joita moni mies naiselta kaipasi. Täydellisten säärten pohjukassa sijaitsi taivaallisen nautinnon lähde – hän tiesi sen kyllä, koska oli sen nektareita nauttinut useamman vuoden ajan. Nuo kädet olivat taitavat elvyttämään väsähtäneitä elimiä, ja punattu suu kätki ahnaan ja tuhman kielen. Nainen oli fyysisen rakkauden ruumiillistuma, mutta se loppui siihen. Sydän ei saanut häneltä mitään ravinnokseen.

***

Rikosetsivä ravisti päätään ja yritti palauttaa itsensä takaisin maanpinnalle. Todennäköisesti murhattu nainen oli ihan tavallinen. Kärsi ehkä närästyksestä ja ilmavaivoista, puhui honottavalla äänellä ja nielaisi puolet sanoista, jätti suihkukaapin lattiakaivoon sotkuisen tukun hiuksia, levitteli joka paikkaan alusvaatteita ja naistenlehtiä, kaiveli korviaan ja röyhtäili vapautuneesti ainakin silloin kun oli yksin. Rui Santos kuvitteli unelmiensa naisen raspaamassa jalkapohjia, nyppimässä nenäkarvoja, syömässä seisaallaan jugurttia, joka valui pitkin suupieltä, aivastamassa niin että pärskeet lensivät, raapimassa päätään ja nauramassa hysteeristä, kikattavaa naurua, mutta mikään ei auttanut, mikään ei riittänyt tahraamaan unelmaa. Hän katseli naisen kuvaa ja tunsi rakastavansa tätä. Tiesi, ettei se ollut totta, mutta se oli silti se mitä hän tunsi.

Tilaa kirja Myllylahdelta (tulossa pian verkkokauppaan), kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana.