Valkoinen paperi

"Älä tule tähän heilumaan sen harjan kanssa."

Tässä se olla möllöttää silmien edessä, virtuaalinen valkoinen paperi. Ilkkuu minulle, mokoma, haastaa minut täyttämään sen kirjaimilla ja välimerkeillä, sanoilla ja lauseilla joilla pitäisi olla jokin merkitys muillekin kuin minulle. Se kehottaa minua välttämään tyhjänpäiväisyyksia, tekoyleviä ajatuksia ja niin kotikutoista filosofointia, että lauseet ratkeilevat saumoistaan. Se kuiskaa minulle ”älä pelkää, en pure”, tuijottaa silmiin, yrittää kai hypnositoida. Kirjain kirjaimelta, sana sanalta ja lause lauseelta käyn nujertamaan valkoista paperia ja sitä tosiasiaa, ettei minulla ole tällä hetkellä juuri mitään erityistä kerrottavaa.

Haluaisin kertoa teille, rakkaat lukijat, millaista oli asua neuvostoajan Siperiassa, mutta jätän sen tuonnemmaksi. Voisin kirjoittaa millaista on elämä muistisairaan kanssa – en voi, sillä siinä kajotaan hänen yksityisyyteensä. Puutava arkeni tuskin kiinnostaa ketään, vielä vähemmän hullut uneni, vaikka M.A. Nummisen nimittäminen presidenttiehdokkaaksi aika hauskaa olikin. Aamulla herätessäni yritin selittää Carlosille mikä niin nauratti. Se oli hiukan vaikeaa.

Henkisesti valmistaudun parhaani mukaan ihan kohta käsillä olevaan kirjanjulkistukseen. Samalla olen viimeistellyt uutta käsikirjoitusta. Kumma kun valkoinen paperi on paljon yhteistyöhalukkaampi silloin kun on kyse fiktion kirjoittamisesta.

Uusi kesämekko. Vähän lyhyt.

Entä jos kirjoittaisinkin puolifiktiivisen tarinan tavallisen arkipäivän kulusta Irtiotossa? Arvaa, rakas lukija, mikä on totta, mikä tarua...

"Heräsin eräänä päivänä aamuseitsemältä hyvin levänneenä. En ollut herännyt naapurin koiran haukuntaan kertaakaan koko yön aikana, luksusta! Sen sijaan jokin kissa mourusi, täysikuuta kai. Aamukuudesta alkaen parin minuutin välein Porton lentokentältä nousevat lentokoneet valitsivat toisen reitin kuin sen, joka kulkee melkein talomme yli. Kaikenkaikkiaan oli kiva herätä uuteen, aurinkoiseen päivään.

Pari päivää aiemmin pesemäni olohuoneen iso villamatto oli jo kuiva. Olin pessyt maton pihalaatoituksella suomalaisperinteitä noudattaen juuriharjalla ja kontallani, Carlosin viimeistellessä huuhtelun painepesurilla. Aloinkin heti aamusta laittamaan olohuonetta valmiiksi vastaanottamaan ruokapöydän alle puhtaan, raikkaan maton. Vanharouva nousi vartavasten ylös jo ennen kymmentä auttaakseen minua, vaikka yleensä viipyilee vuoteessa lounaaseen asti. Ensin imuroin lattian hänen pidellessä korviaan, sillä imuri pitää järkyttävää meteliä. Koirat kalppivat karkuun. Sitten vanharouva jynssäsi lattian mopilla puhtaaksi sillä välin kun minä järjestelin puhtaat valkeat pellavalakanat varjelemaan valkoisia sohvia.

Kyllä tuli puhdasta ja raikasta! Koirat kävivät nuuhkimassa vastapestyä mattoa, mutta menivät makoilemaan oven edessä olevalle toiselle matolle. Kyllähän nekin ymmärtävät, että niiden karvoja on kauhea jyystää imurilla irti isosta matosta.

Luomutomaatteja. 

Laitoimme lounasta. Alkuruuaksi oli kurpitsakeittoa oman maan kurpitsasta. Pääruuaksi taioin äkkiä pastalle kastikkeen pekonisuikaleista ja oman maan kesäkurpitsasta, paprikoista ja kirsikkatomaateista. Carlos kaivoi jääkaapista pullon kevyttä vinho verdeä: ”Nyt on niin kiva päivä, että avataanpa tämä”, hän sanoi omin päin opettelemallaan suomella. Minä hymyilin vastaukseksi – pari lasillista viiniä lounaalla takaisi makoisat iltapäivänokoset lounaan päälle.  

Vanharouva tarjoutui tiskaamaan astiat. Niiden unettavan kilinän kantautuessa keittiöstä kiipesin yläkertaan nokosille. Paria rauhallista tuntia myöhemmin heräsin täynnä energiaa ja päätin lähteä viemään kanoille ruokaa. Aloin vetää Kontioita jalkaan – kas, kuinka hauskaa, saappaaseen oli ryöminyt rupikonna! Mulistelin sen kukkapenkkiin jatkamaan päiväuniaan. Kanoillakin oli ollut kaikesta päätellen erinomainen päivä, sillä kaikki kolme kanaa olivat munineet, myös se harvakseltaan muniva, jolla on ikää jo viitisen vuotta ja joka on välttänyt pataan joutumisen ihan vain siksi, kun olemme niin kiintyneitä kanoihimme. Taputtelin niitä kepeästi päähän ja kehuin niitä jokaista erikseen: ”hyvä kana, hyvä kana, hyvä kana”. Kanat kotkottivat vastaukseksi eivätkä yhtään yrittäneet nokkia rukkasiani.

Rupikonna ryömi saappaaseen.

Mietin siinä puusta poimimaani persikkaa mutustellessa että mitä seuraavaksi ryhtyisi tekemään. Kirjottaisinko vähän, ommella surauttaisinko itselleni kesämekon vai lukisinko kirjaa? Oih, kasvimaalla oli kuivan näköistä, olisi pakko tarttua kastelukannuun, mutta siinä samassa paikalle purjehti pieni pilvi. Kiiruhdin koirien kanssa takaisin sisälle ja ehdimme juuri sopivasti ennen kuin taivaalta rojahti kaiken kasteleva sadekuuro. Sehän tuli kuin tilauksesta. 

Keittiössä kaikki kiilsi, sillä vanharouva oli tiskaamisen lisäksi pyyhkinyt kiviset työtasot. Missään ei näkynyt leivänmurun hiventäkään, mistä koirat olivat hiukan pettyneitä. Ne katselivat minua alahuulet lurpallaan, joten kaivoin niille kaapista pari isoa kuivattua siankorvaa. Ne riensivät ulos – aurinko paistoi taas – syömään makupalojaan vieri vieressä ja sulassa sovussa. 

Iltapäivän aikana kirjoitin viisi sivua, päivitin toista, käsityöpainotteista blogiani, luin loppuun Antti Tuomaisen Pelastajan, leivoin korvapuusteja ja sämpylöitä sekä ompelin itselleni sen kesämekon. Sen verran oli vielä virtaa ja aikaa jäljellä että kylvetin koirat, tein persikkahilloa ja kävin kitkemässä kasvimaan, missä pihvitomaatit ja vihreät paprikat kypsyttelevät pulleita luomuhedelmiään.

Kun Carlos oli vienyt naudoille iltaruoan odottelin häntä viikonloppuna uuden maalipinnan saaneiden puutarhakalusteiden luona portviinilasillisten kera. ”Kustantajalta tuli sähköpostia, että kirjan ensimmäinen painos on jo loppuunmyyty”, kerroin ylen tyytyväisenä. ”Hienoa”, sanoi Carlos jälleen selkeällä suomella, h-kirjainta liioittelematta. ”Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan sitä”, hän vielä jatkoi.

Poimi puusta persikka.

Aloimme laittaa illallista. Vanharouva kattoi pöydän ja teki salaatin. Söimme herkullista paistettua kanaa ja ranskalaisia perunoita – kerranhan sitä vain eletään joten mitä väliä sillä on onko ruoka terveellistä vai ei? Jälkiruuaksi oli juustoa ja oman hedelmätarhan viikuna-hunajahilloa – hunajakin on omasta metsästä. Koirat torkkuivat takan edessä nauttien sen hehkusta. Toki oli muutenkin lämmintä, mutta takassa oli tuli ihan vain tunnelman vuoksi. Illallisen jälkeen vanharouva tarjoutui jälleen tiskaamaan mutta sanoin: ”Tsot tsot, olette tälle päivälle tehnyt jo niin paljon”. Hän palasi takaisin olohuoneeseen televisiota katselemaan, tiskasimme astiat Carlosin kanssa ja lähdimme sitten koirien kanssa viemään roskapussia ja muovipakkauksia keräysastiaan.

Oli ihana, lempeä ilta, täysikuu kipusi taivaalle ja valaisi tietämme keltaisten katuvalojen lisäksi. Batatinha kulki hihnassa nätisti eikä Gaia kertaakaan kaivanut tienposkesta mitään epämääräistä kökkökikkaretta tai kuollutta ja kuivettunutta rupikonnanraatoa. Kehuin niitä molempia vuolaasti ilon kyynel silmäkulmassa. Yhytimme pariskunnan, joka oli katselemassa nautojamme muurin yli. Kävelimme yhtä matkaa seuraavaan risteykseen jutellen niitä näitä. Kävi ilmi, että mies oli Carlosin kaukainen serkku.

Palasimme kotiin ja huomasimme, että vanharouva oli jo ottanut lääkkeensä ja yöpalansa ja mennyt nukkumaan. Televisio oli sammutettu, joten Carlos laittoi soimaan klassista musiikkia – Vivaldia – ennen  kuin kaatoi meille lasilliset Beirão-likööriä. Istuskelimme sohvalla vieretysten, käsi kädessä, juomiamme siemaillen, musiikkia kuunnellen ja mukavia jutellen hiilloksen hiipuessa takassa. Pian menimme yläkertaan nukkumaan. Carlos nukahti heti kun sai pään tyynyyn, minä valvoin hetken miettien kuinka oli ollut ihana päivä, ja nukahdin sitten enkä kuorsannut yhtään koko yönä. Näin hauskaa unta, että M.A. Numminen nimitettiin presidenttiehdokkaaksi ja minut vaalikampanjan viestinnästä vastaavaksi yhteyshenkilöksi. Heräsin aamulla hihitellen."

Sen pituinen se.

*****

Esikoiskirjani Huomenna sinä kuolet tulee painosta parin päivän kuluttua, ensi viikon loppupuolella pidetään pieni julkistustilaisuus Helsingissä perheen ja ystävien kesken. Tässä vielä viimeiset makustelupalat tarinasta, lisää voit lukea kirjasta. 

Poliisipäälliköllä oli heikkoutensa, kuten monilla miehillä. Hän kyllä rakasti vaimoaan, mutta… tämä oli niin järkyttävän laiha. Ei mitään mistä olisi saanut otetta. Kolme lasta imettäneet rinnat lerpattivat lohduttomina ja takapuolen paikalla oli kiinteät lihakset ja paksu, hyvin rasvattu nahka. Ei mitään hyllyvää eikä lyllyvää, sellaista, mistä poliisipäällikkö naisessa piti. Ei kurittomia ryntäitä, jotka rynnivät silmille, ei vararenkaita vyötäröllä eikä edes – luoja paratkoon, miten se oli sen ikäisellä mahdollista – kaksoisleukaa. Vaimo oli hyvä ihminen ja erinomainen ruuanlaittaja, piti kodin siistinä ja paidat silitettyinä, mutta täytettyään viisikymmentä ja nuorimmankin lapsen muutettua pois kotoa hän oli alkanut huolehtia itsestään. Hänen fyysinen vetovoimansa oli miehen silmissä lopahtanut joogan ja hölkkäämisen ja kuntosalin ja kaiken muun turhan hössötyksen myötä, ja miehen elin sen mukana.

***

Kärrypolun poikki vedetty poliisin sulkunauha sulki ulkopuolisten pääsyn murhapaikalle. Eristetty oli osa kärrypolkua ja vesiallas välittömine ympäristöineen. Poliisi oli tehnyt paikalla tutkimuksensa ja jättänyt jälkeensä vain tuulessa lepattavan nauhan, jonka aurinko pian haurastuttaisi poikki ja paloiksi ja tuuli lennättäisi tietymättömiin. Kauhea tappo olisi kohta riekaleinen muisto vaan, ja ennen pitkää aika tukahduttaisi sen, kuten periksiantamaton karhunvatukka autioksi jääneen talon.

***

Jonain päivänä setä jäisi eläkkeelle ja viinitila tarvitsisi hoitajaa. Se siirtyisi aikanaan Ruille, ja ajatus viinin kasvatuksesta ja valmistuksesta raadollisen – kirjaimellisesti – rikosetsivän työn sijaan houkutteli hetkittäin valtavasti. Siellä laakson rinteillä oli kaikki maailman rauha ja turva, sinne eivät pahan maailman lonkerot yltäneet. Kukot kiekuisivat, kanat kotkottaisivat, kylä valmistelisi juhlat kerran vuodessa omalle suojeluspyhimykselleen, kiertävä kalakauppias kurvaisi talon nurkalle joka

arkipäivä samaan kellonaikaan, lauantait mukaan lukien. Vanhat miehet kokoontuisivat aamuisin ainoaan kahvilaan kahden kilometrin säteellä juomaan kupin kahvia tai finon, pienen lasin olutta. Vanha leipurinainen leipoisi muhkeita leipiä valtavassa puu-uunissa ja kerran viikossa kakkua. Satunnainen turisti pysähtyisi kysyäkseen tietä jonnekin ymmärtämättä sitä, että hän oli jo siellä, perillä, siellä missä oli kaikki maailman rauha.

Tilaa kirja Myllylahdelta, kysy kirjakaupasta tai kirjastosta. Tulossa myös e-kirjana.