Sunnuntaikävelyllä Santiagon tiellä

Joskus lähtiessään tavoittelemaan jotain löytääkin jotain ihan muuta, ja parempaa.

Eilen aamulla oli lempeän leuto ilma, kerrankin lähes tuuletonta täällä Atlantin rannalla. Päätin lähteä kävelylle joen toisella puolella oleviin Azuraran, Árvoren ja Areian kyliin, katsastamaan millainen ranta sieltä löytyy. Portugalin rantaviivahan on melkein pelkkää hiekkarantaa, mutta rannoissa on tietysti eroja, jopa hiekan hienoudessa.

Lähdin siis matkaan kamerani kanssa, pysähdellen silloin tällöin nappaamaan kuvan tai ihan vaan pää kallellaan katselemaan jotain näkemääni. Joskus tuijotan niin katonrajoihin ja seiniin, etten huomaa katsoa minne astun. Kerran astuin tyhjän päälle ja lensin rähmälleni. Toista kertaa en iske kameraa katuun, joten nykyään se kulkee turvallisesti laukussa. Polvien ruhjeilla ei niin väliä.

Praia da Árvore oli upeampi kuin odotin. Loiva ranta kaartui kuunsirpin muotoisena, ja siellä oli vain vähän kivikkoa ja vielä vähemmän ihmisiä lokakuun sunnuntaina. Jotkut olivat tulleet rannalle viettämään sunnuntaipäivää, jotkut ihan vain katselemaan kauas merelle.

Näin rannan toisessa päässä kahvilan viirit, ja päätin suunnata sinne välipalalle. Vesirajassa on mukava kävellä paljain jaloin. Suomen oloihin tottuneelta se tuntuu jotenkin luksukselta.

Kahvilalle päästyäni totesin sen lähteneen talvitauolle. Se tehdään monissa rantakahviloissa koulujen alkamisen aikaan eli syyskuun puolivälissä. Siinä vaiheessa minulla oli jo melkoinen jano, energiapula ja vessahätä, mutta onneksi ollaan Portugalissa. Asutulla alueella ei lähin kahvila ole koskaan kaukana. Löysinkin pian viihtyisän paikan. Kävin tiskillä tilaamassa viipaleen passionhedelmäpiirasta ja vettä. Pian ne tuotiin minulle terassille. Ilahduin, kun melko aneemisen näköinen piirasviipale oli saanut lautaselle seuraa. Kun elämä on tarpeeksi yksinkertaista, sitä osaa iloita niinkin pienistä asioista.

Hetken huilin jälkeen jatkoin matkaa ja osuin kirkolle, jonka ulkopuolella olevista kaiuttimista paahtoi sinfoniaorkesterin soittama klassinen musiikki pop-sovituksena. Hetken verran luulin, että sisällä kirkossa oli konsertti meneillään, mutta kurkistin sinne, ja siellä oli vain naisia rukoilemassa yhteen ääneen.

Kirkon eteen oli pysäköity pakettiauto, mahdollisesti liittyen juhlavalmisteluihin. Täällä kirkossa kuin kirkossa järjestetään juhlia oman suojeluspyhimyksen kunniaksi. Jonain päivänä menen kuokkimaan jonnekin nähdäkseni millaisesta tapahtumasta on kyse. Kaivelin kameraa laukusta, ja pakettiauton kuski kiiruhti viittilöimään, että hän siirtää auton pois edestä. Ei olisi tarvinnut, mutta tämä ele osoittaa sen, miten täällä otetaan huomioon muut ihmiset, jopa satunnaiset turistit ja valokuvaajat.

Jatkoin eteenpäin ja näin jotain mitä ennemmin tai myöhemmin tiesin löytäväni: keltaisen nuolen. Ja toisen. Kohta kolmannenkin. Muistin lukeneeni jostain, että ne opastavat Camino de Santiagoa, pyhiinvaeltajien tietä Santiago de Compostelaan Espanjaan. Varmistin vielä asian vastaantulleelta naiselta.

Nuolia oli parinkymmenen metrin välein, seurasin niitä ja ne johdattivat minut hiljaiselle kadulle, joka kulki vain vähän sivussa vilkkaalta valtatieltä. Kadusta poikkeaville kujille oli maalattu keltainen rasti merkiksi siitä, että "ei tänne". Yllättävää oli, että rastit ja nuolet näyttivät suht' äskettäin maalatuilta.

Olen nähnyt nuolia eri puolilla missä olen kulkenut, myös sisämaassa. Ainakin Lissabonista lähtee yksi Caminho, espanjalaisittain Camino. Joskus mietin, josko olisin kävellyt Portugalin pohjoisrajalta Santiago de Compostelaan, mutta päädyin siihen, että teen oman caminhoni kulkemalla eri kaupungeissa kameran kanssa. Olkoon se minun henkinen vaellukseni ja löytöretkeni.

Tämän retken viimeinen nuoli löytyi sillalta, jonka toisella puolella on kotikaupunkini Vila do Conde. Jonain päivänä löydän niitä varmasti lisää, ja matka jatkuu taas.