lauantai 13. lokakuuta 2012

Vilkaisu Vilaan


Päivät täällä irtiotossa hujahtavat pitkälti arkisten askareiden parissa. Pyykkään ja siivoilen, laitan ruokaa ja syön, väännän romaanikäsikirjoitusta ja järjestän valokuvia, teen käsitöitä, käyn kaupassa ja kävelylenkeillä. Päivää rytmittävät ruoka-ajat: lounas klo 13 ja illallinen klo 20. Elämä on varsin säntillistä, vaikkei päivätyössä käykään. Elämä Suomessa tuntuu jo kovin kaukaiselta asialta. Olen kotiutunut tänne, mutta silti välillä kaupungilla kävellessäni minulle tulee epäuskoinen olo: ”asunko minä oikeasti täällä?”  

Vila do Conden kaupungissa historia ja nykyaika kulkevat tiiviisti rinnakkain.  Jopa niin tiiviisti, että vanhan julkisivun taakse saatetaan rakentaa täysin uusi talo, sillä vanhojen rakennusten julkisivut ovat usein suojelukohteita. Kaupunkikuvaa hallitsee eteläisen sisääntuloväylän kupeessa oleva valtava vaalea rakennus, jossa aikoinaan taisi olla nuorisovankila tai -sairaala. Siitä on suunniteltu tehdä hotelli, mutta rahanpuutteen vuoksi rakennus on edelleen tyhjillään ja näyttää hiukan kolkolta. Olen melko varma siitä, että siellä kummittelee.
Kaupungin itäpuolta halkoo valtava roomalaismallinen vesijohto, aqueduto, joka rakennettiin kuljettamaan vettä Santa Claran luostariin. Olin kerran ottamassa valokuvia siitä, kun eräs vanhempi herra pysähtyi juttelemaan ja kertoi, että vesijohdossa oli aikoinaan 999 holvikaarta, ja suurin osa niistä on edelleen olemassa. Siitäpä innostuin, ja intoa uhkuen kerroin ystävälleni Carlosille, että haluan kävellä vesijohdon päästä päähän ja laskea, että pitääkö luku paikkansa. En tullut ajatelleeksi, että 999 holvikaarta ulottuu aika pitkälle, kuten hän minua valisti. Tuskin siinä edes kulkee tietä lähellä koko matkaa. Suunnitelma kytee kuitenkin, ja ehkä jonain päivänä, pienissä osissa, alan toteuttamaan sitä.
Tulin tänne Vilaan, kuten paikalliset nimen lyhentävät, koska täältä löytyy kaikki tarvittava. On Atlantin ranta, hiljalleen virtaava Ave-joki, kaunis vanha kaupunginosa, uudempia rakennuksia jollaisessa voi itse mukavasti asua, ja metro, jolla pääsee Portoon ja lentokentälle. On ravintoloita, kahviloita, baareja, toripäivä kerran viikossa ja kesällä erilaisia tapahtumia.
Ennen kaikkea täällä on meri. Nyt lokakuussa Atlantin aallot lyövät rantaan laiskahkosti, raukeina kesän helteiden jäljiltä, mutta talvimyrskyillä ne näyttävät kyntensä ja koko voimansa. Kun valtava vesimassa läjähtää rantaan, on siinä jotain yhtä hyytävää kuin vihaisen koiran murinassa. Ei tee mieli mennä lähelle. Sitä on ihan hyvä katsella rannalta.
Parasta, ja ilmaista huvia on seurata miten aurinko painuu hehkuvana horisonttiin. Se ensin ikään kuin kastelee varovasti varpaitaan Atlanttiin, ennen kuin sukeltaa siihen kokonaan. Joka ilta auringonlasku on erilainen. Aurinko voi olla soikea, pyöreä kuin pallo tai neliskulmainen sokeritoppa, se voi haljeta kahtia tai suorastaan sulaa taivaanrantaan.  Aina se hiljentää ja pysäyttää minut. Ehkä ajan mittaan turrun siihen, mutta toivottavasti en.
 
Yleisen käsityksen mukaan ihmiset täällä pohjoisessa ovat pidättyväisempiä ja vanhoillisempia kuin Lissabonin seudulla ja etelässä. En allekirjoita tätä lainkaan. Ei ole ollenkaan tavatonta, että joku alkaa kadulla tai kaupassa juttelemaan. Vanhemmat ihmiset tervehtivät tullessaan hiljaisella kadulla vastaan. Viime lauantainakin, kävellessäni keskustaan illalliselle, eräs vanhempi rouva alkoi puhelemaan, että on niin ihanan lämmin ilta. Vaihdoimme siinä muutaman sanan, ja lopuksi hän sanoi ”Até amanhã, se o Deus quiser”, ”Huomiseen, jos Luoja suo”.
Tänä aamuna toimitettiin tilaamani ruokapöydän tuolit. Huonekaluliikkeen työntekijä kokoili niitä verkkaiseen tahtiin varmaan tunnin verran, ja juttelimme siinä niitä näitä. Lähtiessään hän hyvästeli minut poskisuudelmin, kuten tuttujen ja ystävien kesken tehdään. Täälläkö siis ollaan muka pidättyväisiä?
Siinä missä etelässä ja Keski-Portugalissa rakennukset ovat pääosin valkoiseksi maalattuja, täällä pohjoisessa värit on päästetty valloilleen. Mitään sääntöjä ei ole. Vierivieressä voi olla vaaleanpunainen, sininen ja kirkkaankeltainen talo. Kun kirjavuutta on tarpeeksi, se sulautuu lopulta silmää ilahduttavaksi kokonaisuudeksi. Kuljeskelenkin täällä kamerani kanssa kuin Liisa Ihmemaassa, kartutan kuvakokoelmia joille jonain päivänä toivottavasti löytyy käyttöä. Visuaalisesti, ainakin minun silmissäni, nämä kaupungit ovat pohjaton aarrearkku. Näen kaiken tietysti eri silmin kuin sellainen, joka on ikänsä täällä asunut ja kaikkeen tottunut. Ehkä juuri siksi pitääkin joskus lähteä pois juuriltaan jonnekin, missä voi tarkastella kaikkea eri näkökulmasta ja kokea sen lapsenomaisen ilon löytäessään jotain sellaista, mitä ei tiennyt olevan edes olemassa.  
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti