Hiljainen majatalo

Tämän syksyn viimeiset vieraat ovat kotimatkalla. Majatalossani on hiljaista ja hämärää. Sade soida ropisee metalliseen parvekekaiteeseen, ja rännissä virtaava vesi lotisee. Pistin tuikkukynttilöitä palamaan, ja tänään taidan lohdutella itseäni keittämällä kahvit. Ehkä haen lähileipomosta jonkin makean leivoksen. Jäähyväisistä on tullut osa elämää. Mutta ei voi viettää aikaa yhdessä ilman jäähyväisiä. Ne kuuluvat asiaan.

Veljen perheen kanssa meillä oli tarkoitus käydä tutustumassa Dourojokilaakson maisemiin lauantaina. Sisämaassa näytti kuitenkin olevan niin sankan paksuja pilviä, että muutimme suunnitelmia ja lähdimme ajamaan Aveiroon, mistä oheiset kuvat ovat. Aveiroa sanotaan Portugalin Venetsiaksi, sillä kaupunkia halkoo kanavat, joita pitkin tehdään veneajeluita vanhoilla Moliceiro-veneillä. Kaunis, erilainen kaupunki, hyvä päivämatkakohde Portossa lomaileville, eikä mahdottoman matkan päässä Lissabonistakaan. Junalla pääsee kätevästi.

Lähestyessämme Aveiroa näin moottoritiellä edessämme sankan sateen harmaana seinänä. Jokin pilvi näytti revenneen. Ajaessamme sisään kaatosateeseen hädissäni ja itku kurkussa rukoilin S. Pedroa, säiden ja kalastajien pyhimystä, että antaisi auringon paistaa. Menimme suoraan syömään Mäkkärille, ja vielä siellä ollessamme satoi vaakatasossa. Kun pääsimme ulos, hellitti sade. Kun pääsimme Aveiron keskustaan, alkoi aurinko puskea itseään läpi pilvien. Kotia päin ajelimme heleän sinisen taivaan alla.

Vanha ateisti alkaa vähitellen uskoa ainakin pyhimyksiin.

Näillä nurkilla ei ulkomaalaisia matkailijoita juuri näy, joten kirkassilmäinen ja vaaleahiuksinen joukkomme erottui katukuvassa. Kaupassa käydessäni kauppias kysyi, että tuliko perheeni nyt kylään. He olivat jo käyneet kaupassa ostoksilla ilman minua, ja kauppias tunnisti heidät. Helposti. 

Veljeni osui kerran roskiksenvientireissulla ulko-ovelle samaan aikaan yhden naapurin kanssa. Naapuri tervehti todennäköisesti ensimmäisellä englanninkielisellä sanalla, mikä hänelle tuli mieleen: ”Jee”. Ventovieraan puhuttelusta häkeltyneenä veljeni vastasi samalla mitalla: ”Okei”.

Ei aina ole väliä mitä toiselle sanotaan. Pääasia, että kommunikoidaan ja huomioidaan toisen ihmisen olemassaolo.

Kävin eilen kadun toisella puolella kopiofirmassa tulostuttamassa boarding passit. Kotiin palatessani toinen taloyhtiön siivoojarouvista kysyi rappukäytävässä huolestuneena, että onko joku kuollut. Minulla oli ylläni mustat farkut ja musta neulepusero. Ihan normaali asu Suomessa, mutta täällä kai ei. Täytynee alkaa välttää pelkkään mustaan pukeutumista ihan vaan väärinymmärrysten välttämiseksi. 

Ja sitten siihen jalkapallo-otteluun… Dragãon stadioni Portossa on jäääärkyttävän iso. Meillä oli paikat rivillä 8 eli kentän alalaidassa. Ylimmät penkkirivit näyttivät katoavan kauas korkealle hämärään. Yksi katsomon osa oli täynnä FC Porton kiihkeitä kannattajia, ja vastakkaisella puolella stadionia oli toinen osa täynnä nähtävästi kuumuudesta kärsiviä venäläisiä Zenit-faneja. Osa heistä riisui pelin aikana paitansa ja housunsa, ja he seisoa heiluivat kalsarisillaan tiuhan turvamies- ja poliisijoukon valvomina. Jossain vaiheessa joku sytytti katsomossa jotain, mutta palonalku sammutettiin nopeasti.

Täällä tehdään suolaa.

Pelaajien huhkiessa kentällä fanit huhkivat katsomossa. Hyppivät, huusivat, lauloivat, heiluttivat lippuja, käsiään, mitä vaan. Vihellys oli välillä korvia viiltävää. Joku erotuomareista ei ollut kovin suosittu, eivätkä kaikki pelaajatkaan.

FC Porton joukkueessa uransa aloittanut, sittemmin Zenitiin myyty Danny sai palloa potkiessaan vihellyksiä ja buuauksia. Mietin, että mahtaa poikapololla olla kurjaa pelata entisiä seurakavereitaan ja maanmiehiään vastaan. Edessäni istui paksuniskainen mies, joka buuata möläytteli Dannylle kuin huonotapainen simpanssi. Meinasin koputtaa häntä olkapäälle ja sanoa, että ei se ole poikaparan syy, että hänet myytiin. Mies haukkuu nyt ihan väärää puuta.

Edelleen olen sitä mieltä, että jalkapallo on peli jossa ihmiset juoksevat pallon perässä ja yrittävät potkia sitä. Joukkueet aaltoilivat kentän laidalta toiselle pallon perässä, pelaajat tönivät toisiaan, kaatuilivat ja satuttivat, mutta aina nousivat ja jatkoivat peliä. Monta läheltäpiti-maalia oli, mutta aina pallo pomppasi maalipylväästä tai sitten maalivahti koppasi sen syliinsä ja halasi sitä lujaa ennen kuin heitti sen takaisin kentälle.

90 minuuttia kului yllättävän nopeasti. Viimeiset minuutit suorastaan kiisivät, kun odotimme ahnaina maaleja. Niitä tehtiin vain yksi, Zenitin toimesta. Pelin päätyttyä katsomo tyhjeni pikavauhtia. Hyvin suunniteltu stadion toimii isonkin ihmismassan liikkuessa. Venäläisten katsomo-osa avattiin kuitenkin vasta muiden poistuttua, yhteenottojen välttämiseksi. Kaikki sujui rauhallisesti ja siististi. Ainoa paikka, missä piti jonottaa, oli läheisen ostoskeskuksen hampurilaisravintola, jonne 7-henkinen joukkomme meni syömään ”muutaman muun” kanssa pelin jälkeen. 

Nyt on sekin siis nähty, jalkapallo-ottelu siis, kiitos siitä veljelleni. Jalkapallofanin silmissä peli näyttää tietenkin erilaiselta. Minulle tärkeintä oli yhdessäolo. Kummipojan kanssa käydyt lukuisat jalkapalloaiheiset keskustelut huipentuivat otteluun isolla stadionilla, ja keskusteluissa vilisseet kummat termit kuten "liukkari" ja "omari" tuntuvat nyt konkreettisemmilta. 

Vierasvirran hiljettyä elämä palailee hiljalleen arjen tuttuihin uomiin ja minunkin lomailu loppuu. Sain syyskuussa valmiiksi työn alla olevan romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version. Nyt sitä pitää alkaa työstämään, parantelemaan tekstiä. Tylsää, puuduttavaa työtä, mutta pakko tehdä. Sekin kuuluu asiaan. Elämä ei voi olla pelkkää juhlaa.