Kauniit ja rohkeat eivät mene metrolla

Joskus aikoinaan, ei niin kauhean kauan sitten, suomalaisen sinkkuystäväni kanssa puitiin sitä, että missä ihmeessä sitä voisi tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Yöravintolat oli koluttu ja tyhjänpäiväisiksi todettu, harrastukset pyörivät lähinnä pitsinnypläyksen ja sienestyksen ympärillä, ja arkipäivät kuluivat töissä ja julkisissa liikennevälineissä kodin ja työpaikan välillä, ja lopuksi kotisohvan syleilyssä. Totesimme ykskantaan, että pääkaupunkiseudun junien ja bussien miestarjonta ei vastaa kysyntää. Kiinnostavat, kauniit ja rohkeat eivät matkusta julkisilla liikennevälineillä.

Julkisissa liikennevälineissä näkee kuitenkin elämän väripaletin vauvanrattaista lähes hautaan, oli maa mikä vaan. Metromatkan ajanviete on tarkastella kanssamatkustajia aurinkolasien takaa, vaivihkaa. Jotkut jäävät mieleen, syystä tai toisesta. Joidenkin kasvot tulevat jopa tutuiksi. Kuten sen nuorukaisen, jolla yleensä on yllään baseball- takki ja päässään baseball-lakki, lippa silleen vinosti taaksepäin. Hänellä on usein mukanaan valpas bokseri, ja täytyy sanoa, että koira muistuttaa isäntäänsä, tai toisinpäin. Harvinaista kyllä nuorukaisella ei ole johtoja korvissaan, ei. Hänellä on kännykkä kädessään, ja sieltä raikaa ilmoille reipasta teknoräpremputusta koko metrovaunun iloksi. Jotkut matkustajat tosin huokailevat, eivätkä ihastuksesta.

Viimeksi metrossa oli ehkä ikäiseni mies, jolla oli musta silmänalus ja nenänpielessä joko valtava luomi tai tuore arpi, en saanut selvää. Suussaan hän jauhaa louskutti jotain, ties mitä, ihan niin kuin vuohet jauhavat apettaan päivälevollaan. Leukaperien vahvuudesta päätellen hän oli harrastanut jauhamista jo muutamat vuodet. Silmät lumpsuivat kiinni, vähän auki, kiinni taas, metron heilautusten tahtiin, ja katse ammotti tyhjänä kuin valtion säästöpossu. Mietin, että miehen ajatusten virta on varmaan yhtä aktiivinen kuin vuohien. Tai ei ehkä niinkään. Alkkis, narkkis, tai muuten vaan väsynyt?

Vastapäätä minua istui seesteisen iän saavuttanut, silti sileäkasvoinen nainen, jonka vaaleanharmaat hiukset olivat väljällä nutturalla. Hillitysti punatut huulet suipistuivat aika ajoin. Isojen kärpäsaurinkolasien takaa hän katseli maisemia, ja muita matkustajia. Sen näki siitä, kun hän varovasti käänteli päätään ja auringonvalo heijastui isoista linsseistä kuin peileistä.

Lähellä, vanhuksille, vammaisille ja raskaana oleville varatulla penkillä oli nuori nainen käsi uutuuttaan hohkaavan valkoisessa kipsissä. Tuska ja potutus häilyivät kasvoilla, kun hän piteli kättään ylhäällä ja nojasi päätään istuimen selkänojaan. Mitä oli mennyt tekemään, miten oli saanut käden murtumaan?

Yhden asemanvälin verran matkaamme liittyi pienen pikkuruinen vanha mies, jolla oli lintumaisen kapeat kasvot, pitkä kaula ja melkein näkymättömän harmaat hapset, lierihattu päässään ja päällään ruutukuosinen pikkutakki, terävästi prässätyt housut, kaulaliina ja lankatut kengät. Tyylikäs. Haparoivin askelin hän astui sisälle metroon, piti tiukasti tangosta kiinni, ja seuraavalla asemalla astui haurain jaloin ulos ja jatkoi matkaansa.

Yhdellä penkillä istui tummakulmainen mies, jolla oli pieni lapsi rattaissa. Mustat, suorat hiukset oli kammattu päätä pitkin, mutta korvien kohdalla ne kihartuivat latvoista. Kuumana päivänä miehellä oli yllään hihaton sininen paita, jonka kaula-aukko oli varsin antava. Niistä rintakarvoista olisi James Bondkin kateellinen. Kehtaa esitellä. Mies jutteli lapsensa kanssa ja syötti tälle välipalaa, piteli rattaista kiinni. Lapsi jokelsi vastaukseksi.

Jollain penkillä istui yliopisto-opiskelija mustassa jakkupuvussaan, musta viitta laskostettuna syliinsä. Kasvoilla kajasti toivo tulevaisuudesta, hyvästä työpaikasta, itsenäisestä elämästä ja kumppanista, lapsista, ihan ikiomasta kodista. Silmäkulmassa näkyi kuitenkin apeutta, realismia talouskriisin raatelemassa maassa. Jäisikö hän tänne vai olisiko hän yksi monien ulkomaille muuttavien koulutettujen nuorten joukossa? Onnestaisiko häntä ja jos onnestaisi, niin missä? Missä sen oman elämän rakentaisi?

Vila do Conden asemalla apua lipunostoon pyysi mies, joka puhui portugalia vahvasti murtaen, kuin olisi ollut iso purkka suussa. Hän kertoi, että häneltä oli varastettu auto ja sen mukana matkatavarat, matka-asiakirjat ja matkashekit. Hänellä oli vain viisikymppinen taskussaan ja kassissa kiinalaisesta kaupasta ostetut hätävaravaatteet. Hän kertoi asuneensa USA:ssa yli 40 vuotta ja tulleensa nyt käymään ”kotona” Portugalissa, neljättä kertaa neljän vuosikymmenen aikana. Oli mennyt apteekkiin, jättänyt avaimet auton virtalukkoon, ja nyt harmitti niin että melkein takoi päätään aseman lippuautomaattiin. Mies ei ollut juttutuulella. Ymmärrettävää.

No entäs minä sitten? Keski-ikään kerennyt, hiukan jo kulahtamaan alkanut vierasmaalainen nainen mustassa kotelomekossa, hinaten tavaroitaan heleänvärisessä ostoskärryssä matkalla maalta kaupunkiin, tarkkaillen ihmisiä jo aika vanhojen Raybanien takaa, kuvitellen ettei kukaan huomaa vaivihkaista tuijotusta. Väsähtäneenä aamun heinänniitosta, tukka helteestä lasahtaneena ja vanhat lakat varpaankynsissä.

Ei, kauniit ja rohkeat eivät mene metrolla. Tavalliset ihmiset tekevät niin.