Sataa sataa lotisee

Foz do Douro, paikka jossa joki laskee mereen.

Kolmen kuukauden kuiva kausi päättyi viikko sitten, kun säiden pyhimys S. Pedro tönäisi saavin nurin ja jätti sen silleen. Lauantai-iltana saapuneella Suomi-vieraallani oli naurussa pitelemistä. Edellisen kerran kun hän oli täällä, toukokuussa, satoi, tuuli ja oli hyisevän kylmää. Nyt sentään oli lämmintä, kuten jaksoimme joka välissä hokea mantran lailla. Samalla kun painoimme tuulta päin sateenvarjot ojossa kuin turnajaisritarit peistensä kanssa.

Sukat ja kalat sulassa sovussa Espinhon torilla.

Eilen saattelin vieraan lentokentälle, ja koneen päästyä matkaan läjähti taivaalta illaksi kunnon ukkosmyrsky. Kyllä, kastuin kotimatkalla. Vielä yöllä kuului sateen lotinaa, mutta nyt S. Pedrolle on tainnut tulla sääli meitä, sillä hän on oikaissut saavin ja pistänyt vesihanat kiinni. Aurinko yrittää epätoivoisesti kurkistella pilvien raoista, ja minä yritän lähes yhtä epätoivoisesti kuivatella pyykkejä. Ilmankosteus on vielä sitä luokkaa, että ei auta aurinko, ei Atlantin tuuli.

Suomi-vieras viipyi vain muutaman päivän, minkä ajan käytimme aika intensiivisesti. Sunnuntaina Carlos grillasi meille aina niin makoisia sardiineja. Grillauspaikka piti tosin siirtää pihakatoksen alle sateelta suojaan. Tietenkin. Pienessä tihkusateessa kävimme poimimassa hedelmätarhasta viikunoita ja rapsuttamassa vuohia. Lounaan aikana pääsin taas treenaamaan suomi-portugali -simultaanitulkkausta. Alkaa jo sujua rutiinilla. 

Vihannesvuori.

Maanantaina suuntasimme Espinhon viikkomarkkinoille, jotka ovat alueen suurimmat. Myytävänä on kaikkea kananpojista kankaisiin ja kengistä kastanjoihin. Portugalissa matkaavan kannattaa ottaa selvää missä pidetään lähimmät markkinat ja pistäytyä siellä ihan jo tunnelman vuoksi. Kukkarosta kannattaa pitää kiinni, ei pelkästään näpistelijöiden vuoksi vaan myös siksi, että voi sortua heräteostoksiin. Kaikki on aika halpaa. Laadun kanssa voi olla vähän niin ja näin ainakin vaatteiden kanssa. Käsityöihminen voi tehdä kuitenkin hyviä löytöjä: virkkauslankoja, pellavakankaita, nappeja ja muita ompelutarvikkeita. Jollei omat taidot riitä pitsiliinan tekoon, niitä voi ostaa valmiina. Monilla torikauppiasrouvilla virkkuukoukut vaan vilistävät sormissa kun he asiakkaita odotellessa virkkaavat pitsiä pellavaliinan reunaan.

Tiistaina meillä oli Porto-päivä. Vähän kävelyä, lounas Vila Nova de Gaian puolella ravintolassa, jonka yläterassilta on kaunis näköala Dourojoelle ja Porton kuuluisalle Ribeira-alueelle. Olen aiemminkin hehkuttanut Porton ainutlaatuista rapistunutta kauneutta. Hehkutan taas. Olen käynyt siellä kymmeniä kertoja, ja aina kipunoin yhtä täpinöissäni kun menen sinne. Talojen värit, koristeelliset takorautakaiteet, lukemattomat yksityiskohdat, vanhanaikaiset raitiovaunut, kauniit sillat ja merelle kaartava Dourojoki. Imen sitä silmilläni niin että melkein vihloo. Portossa on ihana käydä, siellä saa stimulanttia kaikille aisteille. Suosittelen tulemaan pidemmänkin matkan takaa.

Kaupungin kaduilta pellon laidalle: maissinkorjuu on yhä meneillään, normaalia myöhemmässä kylmän kevään takia. Yksi toisensa jälkeen kohiseva maissipelto kaadetaan, ruo’ot leikataan puimurin silppuavaan kitaan. Carlosin talon vieressä oleva iso pelto niitettiin viime viikolla. Ehdin juuri alta pois Gaia-koiran kanssa, kun aamulla kävin niittämässä traktoripolulta heinää vuohille ja lampaille. Puimuri ahkeroi pellolla muutaman tunnin, liuta traktoreita perässään kuljettamassa silppua varastointipaikkaan. Jäljelle jäi vain kuivat tyngät ja kuormasta tippuneet tähkät. Jotkut kyläläiset kulkivat pari seuraavaa päivää peltoa pitkin poikin keräten tähkiä kanojen ruuaksi. Naapurin iäkäs rouva harmitteli sitä, että tänä vuonna puimurin jäljiltä löytyi niin vähän tähkiä. Viime vuonna oli kuulemma enemmän. Annoin hänelle löytämäni kaksi tähkää, mistä hän ilahtui.

Niittokoneen kaluama pelto on sateiden jäljiltä mutainen ja ruma. Jonain päivänä pellolle tuodaan vielä navetan lietettä, se sekoitetaan ja maa möyhitään (toivottavasti saman tien, sillä haju on hirveä), ja sinne kylvetään heinää. Ei mene montaa viikkoa, niin siellä vihertää taas. Samanaikaisesti pellon vierellä kiivit pullistelevat oksillaan. Olemme seuranneet sadon karttumista ja todenneet, että emme kuunaan ikuna saa omin voimin niitä kaikkia syötyä, vaikka ne kypsyvät hissukseen pitkin talvea. Kiiviähky uhkaa. Virittelen jo hillokattilaa valmiiksi. 

Ensi viikolla on tulossa lisää vieraita Suomesta, kun kaksi tätiä ja setä tulevat kylään. Heti heidän perään tulee veljeni perheineen. Luvassa on siis varsinainen vierailubuumi, ja suomalainen puheensorina tulee kaikumaan Vila do Conden kivetyillä kaduilla. Toivon hartaasti S. Pedron hillitsevän itsensä ja pitävän taivaan hanat kiinni, jotta vieraat saisivat nauttia lokakuun kuulaasta valosta ja auringosta, joka lämmittää ja lataa energiaa ennen pimeää talvea.