Olen hämmentynyt. Jopa hieman ärtynyt. Luin uutisista, että poliisi
teki rikosilmoituksen oululaisvalokuvaaja Ville Walleniusta vastaan, koska tämä
oli julkaissut facebook-sivullaan valokuvan kadulla näkemästään tarrasta, jossa
arvosteltiin lestadiolaisliikettä. Rikosilmoituksen syynä oli kiihottaminen
kansanryhmää vastaan, ilmeisesti siksi koska kuva oli julkaistu facebookissa,
missä se oli lähtenyt leviämään. Valokuvaaja itsekin lienee hämmentynyt. Hän
vertasi ottamaansa kuvaa valokuvan ottoon graffitista, joka myös on laiton.
Missä menee sananvapauden ja julkisella paikalla
valokuvaamisen ja valokuvan julkaisemisen vapauden raja? Onko valokuvaaja vastuussa toisten ihmisten tekemisistä? Eikö muiden ihmisten epäasiallisuudesta saa kertoa julkisesti? Täytyykö ottamansa kuvat pitää visusti omassa hallussaan ja katsella niitä yksin tietokoneelta yön pimeinä tunteina verhot ikkunan eteen vedettyinä?
Kuvaan Portugalissa muun muassa graffiteja. Laittomiahan ne
ovat, kuten eräs tuttu poliisi huomautti ollessamme kävelyllä kameran kanssa,
kun pysähdyin ottamaan kuvaa muuriin maalatusta rakkauden-tunnustuksesta. Jos ja
kun pistän seinään raapustettuja sydämenkuvia facebookiin tai tänne blogiini, syyttääkö joku minua yllyttämisestä
rakastumaan? Mitäpä jos rakkauden kohde sattuu olemaan eronnut, karannut, varattu
tai alaikäinen? Entä jos jonkun sydän särkyy? Syyllistynkö kuvan julkaisulla yllyttämisestä rikokseen tai ainakin toisista piittaamattomaan käytökseen?
Eräänä kesäiltana kuvasin Angeirasin kalastajakylässä heleän siniseksi
maalattua taloa valkoisine ikkunoineen ja seinän vieressä nököttävine
liikennemerkkeineen, joka sekin oli saanut varteensa sinisen värin. Talon iäkäs
omistajarouva tuli yllättäen paikalle ja sanoi, että en saa kuvata, talo on
yksityistä omaisuutta. Keskustelimme asiasta tovin. Sanoin, että kyllä julkista katumaisemaa
saa kuvata. Kehuin maasta taivaaseen talon kaunista taivaansinistä maalia. Lopulta rouva kehotti minua ottamaan
lisää kuvia. Ihme, ettei kutsunut sisälle tutustumaan taloon.
Kuvaan myös talojen seiniä. Miksi? No, ne vaan näyttävät
kivoilta. Varsinkin jos maali on haalistunut ja rapissut. Niissä on jotain
kaunista. Ainakin minun silmissäni. Eräs tuttuni suorastaan kielsi minua
ottamasta kuvia rappeutuneista taloista. Hänen mielestään en saisi näyttää sitä
puolta Portugalista. Ei hylätyissä taloissa ole ylpeyden aihetta, tiedän, mutta
joskus ne silti pitävät päätään pystyssä kuin entisaikojen rypistyneet ja
rapistuneet elokuvakaunottaret. Ei ole häpeä vanheta. Ei ole häpeä olla köyhä.
Häpeä on yrittää peittää ja piilottaa sitä mitä oikeasti on.
Sananvapauden ja kuvien julkaisuvapauden rajoittaminen
tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että ihmisten omaan
arvostelukykyyn ei luoteta. Toisin sanoen lähtökohtana pidetään sitä, että kaikilla ei sitä ole. Joskus
on tietysti vaikea nähdä ironiaa vitsiksi tarkoitetussa kirjoituksessa.
Jokainen tulkitsee tekstejä omalla tavallaan ja lukee rivien välistä sen mitä
haluaa. Emme me kaikki ole yhtä fiksuja, maailmaanähneitä ja koulunkäyneitä.
Toisia meistä on helpompi vetää mukaan älyttömyyksiin. Se on ihan totta.
 |
| Mehiläinen äheltää kukan kimpussa. |
Mitä netissä sitten enää uskaltaa kirjoittaa ja julkaista? Jos
varman päälle pelaa, ottaa kuvia vain kukista omalla pihalla ja varmistaa vielä,
ettei niissä näy mehiläisiä. Ettei kukaan vaan tulkitse kuvaa pornahtavaksi ja
lapsille sopimattomaksi. Omasta elämästään ja mielipiteistään ei tietenkään pitäisi kertoa mitään, ei ainakaan omalla nimellään. Sen minkä nettiin laittaa se netissä pysyy, minulle on sanottu.
Fernando Pessoan sanoin (ylin kuva, graffiti Espinhon kaupungissa): "Minussa on kaikki maailman unelmat." Uskalletaan nyt ainakin unelmoida, vaikkei niitä unelmia uskaltaisi aina julki tuoda.
Ugh, olen puhunut. Jatkan kirjoitusurakkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti