Luen, siis olen. Kirjoitan, siis elän.

Juhannus on takanapäin mutta Johannes vielä kastelee meitä ja maita. Maanviljelijöille ja pienpuutarhureille se on kesällä pelkkää ajan ja rahan säästöä. Ei valiteta yläkertaan, ei. Kunhan vaan S. Pedro antaa auringonkin paistaa aina välillä.

S. Joãota juhlimme maanantaina grillatuin sardiinein. Oleellinen eväs oli myös maissijauhoista leivottu kovakuorinen broa-leipä, jonka päälle sardiini laitettiin makaamaan, sitten irroteltiin siitä nahkaa ja haukattiin. Tarkoitus on, että sardiinista tuleva rasva maustaa leivän. Se näyttää vaikealta ja onkin, kun sitä ei ole lapsesta asti tehnyt niin. Yritin kyllä, mutta luovutin ja siirryin veitsi ja haarukka -linjalle, peraten sardiinin ensin ja laittaen ruodottomat kalanpalat leivän päälle. Maku sama, metodi eri. 

Juhannus oli Gaia-koiralle kauhujen päivä. Päivälle se kylvetettiin. Reppana pisti päänsä reisieni väliin piiloon, täristen pelosta kun Carlosin suihkutteli ja saippuoi sitä. Kahdesti aiemmin olen nähnyt sen niin peloissaan; kun se juoksi sähköpaimeneen ja kun kadulla kulki haukkuva kulkukoirajengi. Kylvyn jälkeen se sai rouskuteltavakseen kuivatun possunkorvan, ja ikävä kokemus jäi toivottavasti taka-alalle.

Illalla alkoi paukkua. Naapurustossa ammuttiin papatteja ja raketteja. Menimme ulos katsomaan, Gaia mukaan lukien, ja se luikki häntä koipien välissä piiloon todennäköisesti auton alle. Se ei tullut kutsumalla esiin. Aamulla se oli taas kuin ei mitään. Ja oli se käynyt jo kieriskelemässä multakasassa selkään tarttuneesta tomusta päätellen.

Ruohonleikkari leikkasi kiinni, joten luomuruohonleikkurit Pedro&Inês on jälleen pestattu nurmikonhoitajiksi. Käyn ihan vapaaehtoisesti koppaamassa pienellä haralla isoimmat "lannoitekokkareet" kompostin hellään huomaan. Sieltä on sitten hyvä hakea puhtia kukkaruukkuihin. 

Elämä ei ole pelkkää eläinten ja puutarhan hoitoa. Täällä lintukodossa iso paha maailma tuntuu joskus kaukaiselta, mutta ajan tasalla pitää silti pysyä. Luin nettiuutisista, että Suomessa kirjamyynti on laskenut. Se on huono uutinen kirjailijaksi pyrkivälle. Ymmärrän, että monen ihmisen tempoilevassa elämäntavassa ei ole tilaa kunnon romaanille. Televisio ja netti ja harrastukset rohmuavat sen vähän oman ajan, mitä ihmisellä on. Uutisten pitää olla lyhyitä, ytimekkäitä, valmiiksi pureskeltuja, nieltyjä ja sulatettuja. Vain faktoja, kiitos. Taivaskanavilta tungetaan koteihin amerikkalaista aivotoiminnanpysäyttäjäviihdettä, reality sitä ja reality tätä. Netissä luetaan uutisten lisäksi toisten ihmisten tekemisistä, joko somen kautta tai kavereilta tulleista viesteistä tai niistä lukuisista blogeista, joita julkaistaan. Kaunisteltuja faktoja, kyllä kiitos. Jos vähän haluaa ärtyä jostain, ihan vain ettei elämä kävisi liian tasapaksuksi, voi lukaista jonkun ärhäkän mielipidekirjoituksen. Jos oikein on riehakkaalla tuulella, voi itsekin muodostaa asiasta jonkin mielipiteen ja kommentoida kirjoitukseen.

Kun joka tuutista tungetaan totuutta, niin miten käy fiktion? Miten käy tarinankerronnan? Tuleeko ihan oikeiden kirjojen lukemisesta harvojen valikoituneiden elitistinen harrastus? Kuolla näivettyykö kirjailijoiden ammattikunta? Kannattaako mitään fiktiivistä enää kirjoittaa?

Minunkin on vaikea järjestää aikaa lukemiseen, mutta nyt luin pitkästä aikaa dekkarin, Ruth Rendellin kirjoittaman Kissing the Gunner’s Daughter. Vaikka ensimmäisissä kappaleissa leviteltiin verta ja aivonpalasia pitkin illallispöytää ja silloin tällöin kuvailtiin tapahtumapaikkaa ympäröivää metsää laveasti ja aika tylsästi, niin oikean, pitkän tarinan lukeminen oli nautittava kokemus. Siinä piti käyttää omiakin aivoja, paitsi kielen takia, myös pistääkseni muistiin tarinan yksityiskohdat, voidakseni arvailla kuka oli syyllinen murhatekoihin. Tarina ei ollut faktoja täynnä, eikä sitä oltu valmiiksi pureskeltu ja nielty ja sulatettu.

Mutta lukeminen ei ollut antoisaa pelkästään tarinan vuoksi. Iltayhdeltätoista, kun televisiosta alkoi jalkapallopeli, minä hipsin kirjani luo yläkertaan. Asettelin höyhentyynyt mukavasti, join kulauksen vettä ja tartuin kellastuneeseen kirjaan, ahmin sitä kunnes uni vaati osansa. Se oli minun oma hetkeni, ovi josta käväisin kääntymässä toisessa maailmassa.

Ihmiset ovat kertoneet tarinoita aina, jo silloin kun asuimme luolissa ja keräännyimme iltaisin nuotiotulen ympärille. Aina on ollut joku, joka on kehittänyt tarinan jostain kuulemastaan, väritellen sitä, maalaten siitä uudenlaisen kielellisen kuvan, muuntaen sitä haluamallaan tavalla. Ja aina on ollut niitä, jotka ovat kuunnelleet tai lukeneet. Tarina on portti toiseen maailmaan, sellaiseen, joihin ehkä on pääsy vain sen tarinan kautta. Muulloin portit pysyvät kiinni. Tarina on elämys. Se on kirjoittajan lahja lukijalle. Hän on laittanut siihen omaa vertaan ja hikeään, kyyneleitäänkin, ajatuksiaan ja ennen kaikkea mielikuvituksensa koko kattauksen mitään panttaamatta. Kirjailija avaa sinulle oven maailmaansa kuin sieluunsa, kotiinsa "Tervetuloa", kirjailija voisi sanoa. "Käy peremmälle, ole hyvä."

Lukekaa, rakkaat lukijat, lukekaa. Se ei ota mitään, se vain antaa. 

Blogi sai uuden ulkoasun ja värityksen. Vanha juttulinja jatkuu. Raotan teille ovea Irtioton maisemiin, siis tervetuloa seuraan taas ensi viikolla. 

Johanneksen kaste

On päiviä, jolloin hermot ovat pinkeinä aamusta asti. Eilen oli sellainen päivä. Menin aamulla keittiöön ja näin vanhanrouvan keränneen puutarhasta yhden harvoista gladioluksista (hänen mukaansa niitä on ”niin paljon”) ja hehkuvan oransseja kukkia, jotka kestävät maljakossa hädin tuskin puolitoista päivää (”kestävät ne ainakin kaksi päivää”). Hermoni vinkua kitisivät. Vanharouva selitti vievänsä kukat vanhainkotiin naiselle, jolla ”ei ole mitään”. Omatuntoni kolkuttaa koputteli. Jäihän sinne puutarhaan vielä kolme kukkivaa gladiolusta ja pöheikkö kukkia, joiden siemeniä en tietääkseni saksalaisketjun kaupasta ostanut vaan ihan jotain muuta. Näitä sieltä kuitenkin iti.  

Kävin Portossa ja samalla reissulla tapasin suomalaista Annea, joka on asunut siellä jo yli kaksikymmentä vuotta. Söimme sämpylät kahvilan terassilla, ”esplanadilla”, vaihdoimme kuulumiset ja yritimme jotenkuten suhtautua pöydän luona käyviin kerjäläisiin. Heihin on vaikea suhtautua. Oma hyvä osa elämän leivänsyrjässä hävettää, mutta emme ole jeesuksia, ei meidän leivästämme kaikille riitä. Jos jollekulle edes vähäsen, niin olisiko se hyvä alku? Minä annoin kolikon vanhukselle, joka kiitti kädestä pitäen, Anne osallistui lasten hyväksi järjestettyyn keräykseen. Kaksi tai kolme muuta rahaa pyytänyttä sai lähteä tyhjin käsin.  

Niin, Porto on ihana kaupunki. Kaunis, mutta täynnä ristiriitaisuuksia ja kontrasteja. Kerjäläisiä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, vaan vähempiosaisia kuin sinä tai minä, tai ylipäätänsä kukaan tämän blogin lukijoista. Siitä voimme olla varmoja. Elämä ei tunne tasa-arvoa annostellessaan soppatykkinsä antimia.

Illansuussa kotiin palattuani hermot jatkuivat vinkumistaan. Carlos oli maalannut ruskeaksi pikkupöydän, josta olin esittänyt toiveen että se maalattaisiin valkoiseksi. En siitä voi hermostua tietenkään. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä ja joskus miehenkin pitää antaa päättää jostain asiasta, vaikka se sitten liittyisi talon sisustukseen. Vaikka mielessäni poljin kiukkuisesti jalkaa, niin tiesin hyvin, ettei kaikkea voi tehdä aina minun mieleni mukaan. Kaikista asioista ei voida olla aina yhtä mieltä ja kompromissinkin saavuttaminen voi olla vaikeaa. Ruskea, valkoinen – siinä on tasan kaksi vaihtoehtoa.

Nyt minulla kuitenkin on valttikortti takataskussa sitten kun levittelen lehmäntaljaa olohuoneen lattialle Carlosin kohoilevien kulmakarvojen edessä. Ähäkutti! hihkaisisi mummoni.

Illalla olo alkoi lientyä. Laitoimme niin hyvää ruokaa. Samaan kattilaan pistettiin perunoita, kaalia ja sipulia, oman maan herneitä ja papuja, sekä pota-nimistä merenelävää. Keitettiin vedessä ja vesi kaadettiin lopuksi pois. Aluksi näytti siltä, että ruokaa tuli valtavan paljon, mutta kaiken söimme. Se oli niin hyvää. Kiivetessämme yläterassille cevada-kupillisten kanssa oli pystysuora kiukkuryppy otsalla jo silonnut. No, ainakin sen verran mitä se nyt tässä iässä enää siliää.  

Yhtenä päivänä Carlos heitti minut Vila Chán kalastajakylään, ja käveleskelin siellä kameran kanssa jonkin aikaa. Päädyin rannalla olevalle talolle, jonka seinillä, edustalla ja jopa katolla on lukemattomia savesta, rantakivistä ja kaakelinpaloista koottuja mielikuvituksellisia veistoksia. Oli kuuma päivä, jopa Atlantin rannalla. Talon ovella istuskeli vanhahko mies, joka löyhytteli käsillään kasvojaan. Kysyin onko hän tehnyt kaikki taideteokset. Oli. Pyysin lupaa kuvata. Hän kertoi myös monen Santiagon pyhiinvaeltajan kuvaavan niitä. Muutama sellainen tuli hetken kuluttua talon kohdalle, yksi pisti heti näpsytellen kameraa. Kysyin mieheltä onko teosten tekemiseen mennyt paljon aikaa. Hän alkoi puhumaan. Kertoi pienen palan elämästään, kokemuksistaan ja nuoresta, sokeasta ihmisestä joka häneen oli tehnyt vaikutuksen ja jättänyt jäljen hänen sisimpäänsä. Katsoi minua silmiin levollisella, vakaalla katseella. Silmissä näkyi tyyneys, rauha, tasapaino.

Yksi Irtioton parhaista puolista on se, kun saan tavata ihmisiä, jotka kertovat jotain elämästään. Se on elämäni suola. Laajennusosa sille, toinen ulottuvuus. Kuulemani tarinat jättävät pieniä jälkiä minun sisimpääni. En ole enää se ihminen joka lähti Suomesta, pois kodin ja työpaikan muodostamasta hamsterihäkistä. Taloudellisella mittapuulla mitattuna olen köyhempi, mutta henkisellä kalkulaattorilla laskettuna paljon rikkaampi. Elämäni ei ole pelkästään minun elämääni, vaan siihen nivoutuu pieniä osasia myös monen muun ihmisen elämää. Kannan niitä mukanani pieninä aarteina. 

Kohta vietetään juhannusta, S. Joãon, Johannes Kastajan päivää. Pari päivää sitten lämpömittari liiteli päiväsaikaan 30 asteen lukemissa ja illalla kuu mollotti selkeältä taivaalla ollessamme kävelylenkillä. Kotiin palatessamme naapurin leskirouva kurkotteli ikkunasta ja puheli, että jonain päivänä pitäisi tulla vettä. Että näihin aikoihin vuodesta sataa tihuuttaa Johanneksen kastetta, orvalho do S. João. Heh heh, naureskelin minä hiljaa itsekseni pimeällä kadulla. Ai että sadetta pilvettömältä taivaalta ja tällaisilla helteillä? 

Tänään valkeni harmaa päivä. Aamulla, kun saattelin vanhanrouvan bussille, sataa tihuutteli. Kyllä vanha kansa tietää. Johanneksen kaste saatiin tänäkin vuonna. 

Lennä, lennä Joaninha

Etelän yö. Lämmin, kostea ilma hyväilee paljaita olkapäitä. Melkein täysi kuu loistaa taivaalla, tekee sillan tummana kohisevaan mereen. Jostain kantautuu appelsiininkukkien ja grillattujen sardiinien tuoksua, musiikkia ja iloisten ihmisten puhetta. Jääpalat kilkkaavat hiljaa caipirinha-lasillisessa, joka viilentää ja kostuttaa sitä piteleviä sormia. Laulukaskaat sirittävät läheisessä puskassa: ”grii grii grii, grii grii grii, grii grii grii”.

Kuulostaa ihan lomamatkalta, eikö vaan? Lempeät yöt, viileät juomat, kuunsilta ja kaupungin vaimea häly. Ja kaskaat. Kaskaiden siritys tekee loman. Siitä tietää olevansa eksoottisessa etelässä, siellä missä pohjoisen ihmisen estot sulavat, otsarypyt siliävät ja rento, välitön hymy valtaa kasvot. Uroskaskaiden soidinlaulu on musiikkia korville, se virittää ihmisenkin loma-aaltopituudelle, saa lanteet keinumaan ja askeleen kevenemään ja mielen kohoamaan korkeuksiin. Unholaan, ainakin viikoksi, pariksi, jää arjen huolet. 

Utelias koira ja sisäpihalle hypännyt heinäsirkka.

Täällä eteläisessä Euroopassa luulisi saavansa kuulla kaskaiden siritystä kesäaikaan kyllästymiseen asti, oli lomalla tai ei, mutta ei. Kaupungissa, Vila do Condessa, kotitaloni lähistöllä oli yksi sitkeä sirittäjäsissi, täällä maalla ei yhtään. Carlos kertoi, että hänen ollessaan lapsi niitä oli vielä paljon. Nykyään tuholaismyrkyt ovat pyyhkäisseet ne pois kartalta. Kun joka puolella on viljelymaata, ja kosteassa, lämpimässä ilmassa kasvaa rehottaa kaikki, kaikkein parhaiten rikkakasvit, on viljelijän tuki ja turva ruiskuttaa pelloilleen aineita, jotka hillitsevät ei-toivottuja kasveja ja hyönteisiä. Jos ennen vanhaan heinäsirkkalaumat hyökkäsivät viljelyksille, syöden tieltään kaiken vihreän, niin nykyään on hyvä jos edes yhden viuluniekan onnistuu näkemään.

Leppäkerttu, joaninha.

Ihminen raivaa tilaa itselleen ja tarpeilleen, toimeentulolleen ja elämälleen. Se on kylmä tosiasia. Silti selkäpiitäni jääti kun kuulin, että traktoripolun pientareille oli ruiskutettu tuholaismyrkkyä. Olin liki huulia lipoen katsonut siellä olevan pitkäksi aikaa syötävää vuohille&lampaille. Ruiskutuksen jälkeen laskin sirppini alas nyyhkäisten. Ymmärrän pellot vielä täksi kesäksi vuokranneen viljelijän tarpeet. Hän ei kaipaa kotiloita ja etanoita rouskuttamaan orastavaa maissia eikä rikkakasveja tukahduttamaan niitä. Hän tarvitsee satonsa.

Muutamassa päivässä myrkky kuivattaa kasvin. Se kuihtuu, kellastuu, jää kuolleena raatona retkottamaan pientareelle. Elämä kuitenkin palaa hiljalleen. Ensimmäisenä ilmoille puskee kasvi, joka alta aikayksikön kasvattaa itselleen paksun, onton varren, isot lehdet, kohta kukkii. Vähän vastaava kuin jättiukonputki Suomessa. Se olisi erinomaista, nopeakasvuista evästä vuohille&lampaille, paitsi että ne eivät syö sitä. Nuuhkaisevat ja tuhahtavat, nyrpistävät karvaista kuonoaan. Rikkakasveista kamalin, kasvi, joka ei kelpaa edes vuohille.

Camõesin aukio ja patsas Lissabonissa.

Palataan kaskaisiin, etelän sirkuttajiin. Kun niitä ei luonnossa enää niin hevin kohtaa, niin niitä voi ostaa. Kahdella ja puolella eurolla saa kaskaskoiraan puutarhaliikkeestä. Emme aio näillä näkymin kuitenkaan kasvattaa kotieläintarhaamme. Jos haluan kuulla kaskaiden siritystä minun pitää lähteä lomalle kaupunkiin, kauemmas viljellyistä pelloista.

Lämpiminä kesäiltoina käymme illallisen jälkeen tekemässä pienen kävelylenkin. Eilen näimme siilin. Ne ovat yhtä harvinaisia kuin Suomessakin. Lepakot lentelivät ympärillämme kun katselimme pienen piikikkään otuksen kipittävän tien yli ja jähmettyvän muurin viereen, peloissaan. Yksi kuva kännykällä, ja jatkoimme matkaa, siili  kiireesti vastakkaiseen suuntaan.

Yhtenä iltana päädyimme juttelemaan lapsuusajan leikeistä. Siitä miten kumpikin tahoillamme teimme kaarnaveneitä ja jousipyssyjä, pyydystimme nuijapääsammakoita ja kävelytimme leppäkerttua pitkin etusormea. ”Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen, Siellä on sun isäs, äitis, Keittää sulle puuroo”, hoin minä kaukana Suomessa, ”Joaninha voa voa, Que o teu pai foi a Lisboa, Foi buscar uma sardinha, Para dar á Joaninha” lausui Carlos omalle mustatäpläiselle ötökälleen (Joaninha lennä lennä, isäs meni Lissaboniin, lähti hakemaan sardiinia, antaakseen sen Joaninhalle; leppäkerttu, joaninha, on diminutiivi nimestä Joana).

Olen äimistynyt. Euroopan vastakkaisilla laidoilla on omat versionsa vanhasta leppäkertunlennätyslorusta jo vuosikymmeniä ennen Internetiä, Teletappeja, Salama McQueenejä ja Pipsa Possuja. Kyllähän sille on jokin luonnollinen selitys. Joku antropologi varmasti tietäisi. Ehkä joku blogin lukijoistakin?

Toinen kuuluisa kirjailija, Fernando Pessoa.

Eilen vietettiin Portugalin ja Camõesin päivää. 1500-luvulla elänyttä Luís de Camõesia pidetään Portugalin merkittävimpänä runoilijana. Hän kirjoitti kansalliseepoksen Os Lusíadas, joka kertoo muun muassa Vasco da Gaman löytöretkestä Intiaan. Jonain päivänä, kun en muuta tekemistä keksi, alan lukemaan sitä ja etsimään yhtymäkohtia Kalevalaan. Niitä täytyy olla, leppäkerttulorusta päätellen. 

Joutenolon päivä ei koita kuitenkaan ihan pian. Tekemistä riittää. Odotellessamme tavaroitani Suomesta olemme urakoineet sisäpihalla. Sinne tulee oleskelu- ja grillauspaikka, joka sieluni silmissä näyttää virkistävältä keitaalta, mutta todennäköisesti kesähelteellä tulee olemaan kuuma kattila. Pihvien lisäksi taidamme grillata itseämme. Ei se mitään. Kesästä otetaan kaikki ilo irti, lämpimistä päivistä, valoisista illoista ja siitä, että voi olla ilman sukkia. Mikä huikea vapauden tunne! 

Laidalta toiselle

Matkalainen on palannut kotiin. Maanantai-iltana lensin Helsingistä Portoon nopealla yhteydellä Frankfurtin kautta, koneenvaihto piti tehdä melkein juosten mutta hyvin ehti, ja koko reissuun meni vain reilut viisi tuntia. Ei Suomi niin kaukana olekaan, vaikka onkin Euroopan kauimmaisella laidalla, ainakin Portugalista katsottuna. 

Ensimmäisellä lennolla vieressäni istui italialainen mies, joka oli käynyt koiransa kanssa kilpailemassa Suomessa. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta jonkinlaisella englannin, italian, portugalin ja elekielen sekoituksella pystyimme keskustelemaan, vaikka vain sivusimme kulinaristisia aiheita ja kansainvälistä italialaista ruokasanastoa. 

Olen usein lentänyt Frankfurtin kautta. Useimmiten lennän juuri sen kautta. Kerran istuin keskipenkillä, toisella puolella vanhempi suomalaismies ja toisella nuorempi. Lennon aikana molemmat kertoivat kootut palat elämäntarinoistaan. Vanhempi, jo eläkeikäinen mies sairasti syöpää, mutta siitä huolimatta teki yhä töitä ja oli nytkin työmatkalla. Nuorempi oli hiljattain jättäytynyt pois töistä työuupumuksen vuoksi, ja oli nyt vapaa-ajan matkalla. Se pisti miettimään mikä on syynä siihen, että toinen jaksoi painaa sairaanakin, ja toinen sairastui työstään. Heitän nyt ilmaan ihan villin ajatuksen: voisiko kyseessä olla niinkin yksinkertainen selitys kuin yrityskulttuuri ja johtamistapa?

Kotona kaikki on paikoillaan, vuohia ja lampaita myöten. Lampaat ovat päässeet eroon tukahduttavasta turkistaan, ja tuskin tunnistin niitä enää. Ne näyttävät jotenkin – paljailta. Vuohet eivät tervehtineet bääkien. Niillä oli liian kiire syödä. Kanat hyppelehtivät vastaan kuten aina, kovasti kotkottaen.

Gaia oli hypätä syliini kun tulin yöllä lentokentältä, ja aamulla se kietoi etutassunsa ympärilleni ja halasi lujaa. Pitkin eilispäivää, kun siivosin ja kuljin kasvimaalla, se seurasi perässäni. Nyt se pitää vahtia ruokapöydän alla, välillä vingahtaa, välillä huokaa. 

Vanharouvakin on entisellään. Eilisiltana, pitkästä aikaa, vein hänelle iltalääkkeet ja yöeväät, ja puhetulva oli vuolas. Ei se mitään vaikken ymmärräkään kaikkea. Korvat kuuntelee kaikilla kielillä.  

Perhepiirissä kaikki on siis kuten ennenkin. Suurin muutos on tapahtunut kasvimaalla. Rikkaruohoja osasin odottaa, mutta en sitä, että sieltä saisi jo satoa. Carlos kaivoi jääkaapista pari kesäkurpitsaa, joista toinen on kyynärvarren kokoinen. Hänen, ei minun rimpulani. Suomeen lähtiessäni taimissa oli pari kolme pientä lehteä, nyt ne ovat isoja, vahvoja kasveja. Vajaassa kuukaudessa myös herneet ovat rehahtaneet isoiksi ja pukkaavat palkoa, ja kurkuissa ja kirsikkatomaatissa on pieniä raakileita. Salaatit alkavat olla jo yli-ikäisiä, niitä pitää istuttaa pian lisää. Vain pavut ja paprikat hidastelevat kasvussaan, sillä täälläkin on ollut kylmää.

Ei täällä ole lämmintä nytkään. Taivas on ajoittain pilvessä ja tuuli mennä viilettää kosteina puhureina pitkin peltoja ja pihaa. Välillä aurinko paistaa ja kuivattaa ilmaa. Eilen illallisen jälkeen menimme yläterassille cevada-kupillisten kanssa, ja alkoi sataa tihuuttaa. Sadetta, joka ”molha tudo mas não rega nada”, kastelee kaiken mutta ei kastele mitään. Märkää tihrua. Kesä viivyttelee tuloaan täälläkin. Virallisesti nyt onkin vielä kevät.

Muuttokuorman saapumista odotellessa mietin mihin huonekalut sijoitetaan. Suomesta matkaava ruokapöytä tulee saamaan vaaleamman lakkapinnan ja seurakseen talossa jo olevat tuolit, nekin pitää hioa ja lakata uudestaan. Sohville pitää tehdä uudet irtopäälliset ja sen myötä tietysti uudet tyynynpäälliset. Carlos ei tätä vielä tiedä, mutta vanhasta äkeestä ja lasikannesta tekemämme sohvapöydän alle, takan eteen, tulee ruskea-valkoinen lehmäntalja. Aiemmin jo tiedustelin varovasti hänen suhtautumistaan asiaan, ja ne kuuluisat kulmakarvat menivät tiukasti ruttuun. Lehmät kuuluvat pellolle, eivät lattialle. Luotan siihen, että kun hän näkee valmiin lopputuloksen, mieli muuttuu. Kun talvella vähän väsähdimme sisustusurakassa, niin ehkä saamme siihen uutta puhtia uusien kalusteiden matkassa. 

Tuntuu hyvältä olla taas kotona. Tämä kaikki on minulle tuttua. Maisemat ja ihmiset, kieli ja keittiön antimet, koristekuviot porteissa ja kolkuttimet ovissa, kiviset talot ja katukivet. Minulle niityt ovat vihreämmät tällä laitaa Eurooppaa, meri sinisempi, aurinko kirkkaampi, mansikka makeampi. En tiedä miksi, mutta näin se vain on. Elämän olen tehnyt tänne ja täällä sen elän. Maksan siitä tietyn hinnan. Perhe, ystävät ja kummilapset ovat Euroopan toisella laidalla. Aina joskus minusta olisi apua sielläkin, lapsenvahtina ja muutenkin. En voi kuitenkaan elää toisten elämän kautta, vaan ihan vaan omaani, ja loppujen lopuksi Suomeen pääsee muutamassa tunnissa. Ja sieltä tänne.