Superviikonloppu ja Dream Team

Alan hiljalleen laskeutua takaisin maanpinnalle reilu viikko sitten pidettyjen kirjajulkkareiden jälkeen. Suomeentulomatkan koettelemusten jälkeen herra Murphy hellitti otettaan, ja kemut sujuivat mainiosti. Paikalla oli sukua, ystäviä ja muita mukavia ihmisiä, lämmin kiitos kaikille paikan päälle saapuneille! Tilaisuuden aloitti sympaattinen trubaduuri Chrisu Österberg tunnelmallisella kappaleellaan Um chã preto, se faz favor. Pidin pienen puheen, jossa osoittelin sormella ”syyllisiä”, rikosromaanista kun on kyse. Dekkarin kirjoittaminen kun ei ollut alun perin oma ideani, vaan siihen suorastaan yllytettiin ja ”syyllinen” tähän löytyi paikan päältä. 

Kustantaja Myllylahden Niina Within puheen jälkeen tein sen mitä kirjailijat vastaavissa tilaisuuksissa käsittääkseni tekevät: istuuduin pöydän ääreen ja aloin signeerata kirjoja melkein kirjaimellisesti salamavalojen räiskeessä – tosin juhlapaikka, Hietsun Paviljonki, oli niin valoisa, etteivät kännykkäkamerat tarvinneet salamavaloa. Mutta räpsyivät kovasti kuitenkin. Kyllä siinä väkisinkin alkoi tuntea itsensä ihan oikeaksi kirjailijaksi. Siinä kynän sauhutessa seurasin ilolla miten toisilleen tuntemattomat ihmiset ryhtyivät juttusille – portugalilaiseen tapaan, vaikka suomalaisia suurin osa olikin. Laskujeni mukaan paikalla oli kuutta eri kansallisuutta, mutta ei yhtään portugalilaista, ikävä kyllä ei edes Carlosia. Emme voi matkustaa samaan aikaan, jonkun täytyy pitää kotona huolta kaikesta. 

Tarjolla oli pientä suolapalaa portugalilaisittain sekä sangriaa ja sitruunajuoma limonadaa sekä aivan syntisen ihanaa ystäväni Any Gonzalezin tekemää passionhedelmäjuustokakkua. Any on kakkutaituri! Kemujen valmistelut tehtiin omin ja tukijoukkojen voimin. Yksin en olisi pystynyt ja valmiina ostettuun ei olisi kukkaro venynyt. 

Julkkareiden päätyttyä oli kiirus raivata paikka, sillä tilan seuraavaksi varannut porukka alkoi aika pian kannella omia tavaroitaan sisään. Olin ihan pyörällä päästä enkä ehtinyt itse edes miettiä mihin ryhtyä, kun tukijoukot – perhettä, sukulaisia ja ystäviä – olivat jo korjaamassa loppuruokia pöydästä, putsaamassa lattiaa, viemässä roskia ja pakkaamassa tavaroita autoihin. Puolessa tunnissa kaikki oli hoidettu. Varsinainen Dream Team, jättikokoinen kiitos teille!

Voin hyvillä mielin todeta, että silloin kun on hyvä syy juhlia, on syytä juhlia, ja talkoovoimin syntyy ikimuistoisimmat juhlat.

Superviikonloppua pohjusti edellisenä iltana ollut tapaaminen lapsuusajan naapureiden kanssa. Paikalle porvoolaiseen ravintolaan oli saapunut kaksitoista samalla kadulla 70-80 -luvuilla asunutta ”kakaraa”. Alue oli sille ajalle tyypillistä vastarakennettua omakotitaloaluetta, missä asui melkein pelkästään lapsiperheitä. Suurinta osaa "kakaroista" en olisi nyt enää tunnistanut jos olisi kadulla tullut vastaan, mutta esittäydyttyämme uudemman kerran juttu luisti ja nauru kaikui kun muistelimme menneitä ja vaihdoimme kuulumisia. Oli hurjan kiva nähdä vuosikymmenten jälkeen, tuntui kuin vuodet olisivat rapisseet pois hartioilta. Lisää tällaista herkkua!

Taidemaalari Maiju Talvitie esitteli Porvoon kirjastossa esillä olevaa, kantaa ottavaa näyttelyään.

Superviikonlopun jälkeiseen viikkoon mahtui paljon mukavia tapaamisia, muun muassa käynti Porvoon kirjastossa katsomassa Maiju Talvitien Itsenäisyyden vuosikymmenet pastissein -näyttelyä, joka liittyy Suomi100-juhlallisuuksiin. Kannattaa käydä katsomassa ajatuksia herättävä näyttely, se on esillä 2.9. saakka. Porvoo on taiteilijoiden kaupunki!

Suomalainen syö jätskinsä ulkona vaikka vesisateessa. 

Yksi koko reissun monesta  kohokohdasta oli retki sienipaikalleni Sipooseen. En ole koskaan lähtenyt siitä metsästä tyhjin käsin pois. Koriin on yleensä kertynyt herkkutatteja, mustatorvisieniä, kantarelleja, karvarouskuja... Nyt kantarellit helottivat kaadetun kuusikon seassa jo kaukaa ja niitä oli p-a-l-j-o-n. ”Iiik!” kiljaisin minä. Lisää löytyi metsänreunasta. Sienestämisessä löytämisen riemu on melkeinpä parempaa herkkua kuin saaliin syöminen.

Nyt olen palannut kotiin Portugaliin ja yritän totutella arkeen, tekemistä on paljon ja hiukan vaikea päättää mistä päästä lähtisi sumaa purkamaan. Sää on melkein yhtä sumuinen kuin lähtiessäni Suomeen kaksi viikkoa sitten, joten ainakin puunaus ja pyykkäys saavat odottaa parempia ilmoja. Kirjoitusprojektit jatkuvat, uuden dekkarin lisäksi tekeillä on muutakin. Koirat kiljuvat huomiota ja Carloskin on tainnut kaivata seuraa. Viikunasato on kypsymässä ja tätä kirjoittaessa on ensimmäinen satsi viikuna-portviini-hunajahilloa muhimassa kattilassa.  

Jännityksellä vaan odottelen, millaista palautetta kirjasta alkaa tipahdella... apuuuuuva!